Iloista vappua kaikille!

Olen vähän hurahtanut kasvomaalaukseen. Sääli, että sitä saa tehdä luvan kanssa niin harvoin eli vain vappuna ja halloweenina ja vain itselleen. Tosin voisin ruveta anarkistiksi ja alkaa harjoitella myös ihan muuten vaan.

Lisäksi tekisi mieli ostaa ihan kunnon välineet. Nyt maalasin kasvoväreillä, jotka äiti osti minulle kun olin kuudennella luokalla. Ei tullut ihan sen näköinen kuin toivoin, mutta ihan hauska kuitenkin ja ensi yritykseksi menköön. Siitä se lähtee.

Värejä, esteitä ja juoksua

Kuva: Jarmo Laakso

Osallistuin nyt toista kertaa Fun runin väriestejuoksuun. Kaiken kaikkiaan tapahtuma oli ihan samanlainen kuin viimeksikin, vaikka paita oli muuttunut Color obstacle rush -paidaksi ja mitalissa luki COR, kun viime vuonna molempiin oli kirjoitettu M. Eli kyseessä on viiden kilometrin lenkki, jossa ylitetään helppoja esteitä ja juoksijoiden päälle heitetään matkan aikana esteiden kohdilla värikästä pulveria. Kertonee varmaan mitä, mieltä olen tästä juoksusta, kun osallistuin uudestaan heti seuraavana vuonna ensi kokeilusta.

Fressin alkujumpan iloa

Väriestejuoksussa parhautta on mahtava meininki ja esteet. Kaikki ovat ihan älyttömän hyvällä tuulella ja jopa narikkajonossa monet tanssivat musiikin mukana. Esteet taas ovat se asia, joka tekee lenkistä erityisen. Ei niin että ne olisivat millään tavalla vaikeita, jos sinulla on minkäänlainen peruskunto, mutta ne ovat tosi kivoja. Kiipeily nyt vain on hauskaa. Tänä vuonna huippua oli se, että järjestelyitä oli parannettu viime vuodesta lisäämällä paljon enemmän lähtöjä, joten esteillä ei tarvinnut ollenkaan jonottaa. Viime vuonna Lahdessa jouduimme jopa skippaamaan yhden esteen, koska jono oli aivan sekopäisen pitkä. Ainoa harmi juttu oli, että vaahtokone oli jotenkin rikki siinä vaiheessa kun me sen ohitimme, joten emme päässeet sukeltamaan vaahtoon.

Värikin on hauska juttu, mutta itse asiassa jostain syystä näissä juoksuissa väriä heitettiin paljon vähemmän kuin viime vuonna Lahdessa. Mietimme, että onkohan kaupunki kieltänyt liiallisen värillä läträämisen. Joka tapauksessa loppubileissä tämä seikka korjattiin, kun jokainen sai pussukan väriä ilmaan heitettäväksi, jolloin ilma ja paikallatanssijat olivat pian aivan täynnä värejä. Minä olin tylsä. Seurasin niitä vain sivusta. Viime vuonna minulle tuli todella epämukava olo keuhkoihin väripölystä, niin ajattelimme, että on ehkä parempi jättää se väliin. Kaunista se oli vierestäkin.

Tällaista reittiä kuljimme tällä kertaa.
Kuva Väriestejuoksun Facebook-sivuilta

Vinkki yksinäisille: osallistu väriestejuoksuun. En ole ikinä nähnyt ujojen suomalaisten ottavan niin paljon kontaktia vieraisiin kuin tämän juoksun aikana ja jälkeen. Minä vaihdoin vaatteet ennen kuin menin junaan enkä ollut saanut väriä kasvoihini, mutta junassa matkusti kanssani samaan aikaan porukka, joka oli saanut kunnon annokset väriä päälleen. Ennen kuin olimme edes saapuneet Pasilaan, oli heitä tultu jututtamaan väreihin liittyen kolmesti. Töölönlahtea kiertäessämme jo kaukaa kuului, miten vittu raikasi kallioilta ohijuoksijoille. Lähempää erotti: "Vittu, hyvä, vittu hyvä meininki!" Ehkä me suomalaiset vain kaipaamme vähän väriä elämäämme. 

2014 väribileiden jälkeen 

2015 ilman väribileitä, mutta yhtä fiiliksissä juoksusta.
En ottanut mitaliakaan, kun niitä alkaa olla jo pieni pino.

Optimal performancella smoothie-opissa

Viime viikonloppuna oli Optimal Performancen uuden harjoituskeskuksen avajaiset. Sali vaikutti tosi hienolta ja porukka asiansa osaavalta. Avajaisiin osallistujille oli tarjolla ilmaisia treenejä ja luentoja (sekä maistiaisia. Maistoin sienikaakaota. Se oli ihan nammmm... Ei ehkä uskoisi, mutta oli.)

Kaisa Jaakkola smoothiemestarina

Treeneihin en tällä kertaa osallistunut, kun jalat olivat ihan vetelät päivän omasta jalkatreenistä, mutta kuuntelin kolme kiinnostavaa luentoa. Minulle luennoista käytännössä paras oli viimeinen eli Kaisa Jaakkolan pitämä luento smoothiesta. Kyseessä ei siis ollut todellakaan pelkkää luennointia, vaan Jaakkola valmisti puhuessaan yhden vihersmoothien ja yhden suklaasmoothien ja antoi katsojien lopuksi maistaa. Hassua kyllä, mutta vihersmoothie vei minun makunystyröissäni voiton.

Ihan hullua. Siinä oli sentään selleriä. Yäk. Mutta kokonaisuudessaan se oli raikas ja herkullinen.

Toimeliaita kahvakuulia matkalla töihin.

Tein juuri äsken ensimmäisen oman viritelmäni. Siitäkin tuli hurjan hyvä. Eli jos sinullekin tuottaa joskus suuria vaikeuksia saada syötyä tarpeeksi vihanneksia, niin tässäpä hyvä ohje:

Sellerin varsin (minulla ei ole mikään hitsin hieno blenderi, joten pilkoin sen valmiiksi)
Puolikas avokado
Banaani
Puolikas sitruuna (leikkasin kuoret pois)
Kourallinen pinaattia
1 rkl Puhdistamon vihersmoothiemixiä
1 rkl pellavarouhetta
Vettä

Näyttää ihan mössätyltä Ghostbustersin kummitukselta.

Lenkkeilyä ja robottihyökkäyksiä

Kylläpä oli pitkä väli, etten kirjoittanut mitään. Pisin tähän mennessä. Uusien juttujen kokeilu -rintamalla on ollut nimittäin hyvin kuollutta. Vain tuuli on humissut savuisten raunioiden ja ruumiiden ympärillä. Ehkä tuo on liian rumasti sanottu perusarjesta. Sillä ihan kivaahan tämä elo on. Töitä, treeniä, lenkkeilyä ja onneksi myös perhettä ja ystäviä.

Olen lenkkeilyn suhteen ollut vähän kummallisessa tilanteessa. Ennen vihasin lenkkeilyä. Sellaista monotonista hidasta masentavaa etenemistä. Kuin jostain painajaisesta, kun tuntuu, ettei etene mihinkään ja saisiko jo mennä kotiin, pliis? Koin kuitenkin, että jokin kestävyystreenikin olisi tärkeää ja kun löysin Zombies run -appin, niin asiat vähän helpottuivat, kun juoksulla oli joku tarkoitus. Ja mikä sen parempi tarkoitus kuin suojella itseään ja muita zombien hyökkäyksiltä? 

Pian huomasin, että nautin älyttömästi zombeilta karkuun juoksemisesta. Lopulta en enää tarvinnut koko appiä. Oli älyttömän palkitsevaa vain pinkoa niin kovaa kuin jaksoi joku tietty matka, yleensä se perus 5 kilometriä ja saada koko ajan kovempia tuloksia. Yht'äkkiä kävin ihan mielelläni juoksemassa ja ostin kivoja uusia lenkkivaatteita oikeasti tarpeeseen (en ole mikään maailman nopein pyykinpesijä. Tai minkään muunkaan pesijä. Tiskinpesukonekin teki itsemurhan, kun laitoimme sen liian harvoin päälle.) 

Sitten kaikki menikin vähän mönkään, kun luin Fit-lehdestä jutun peruskunnosta. Tajusin, että vaikka minulla onkin hyvä kunto, niin ristiriitaisesti minulla ei ole niin kovin hyvä peruskunto. Eli siis hengästyn aika nopeasti aika pienestä aika paljon, vaikka jaksankin pitkään. Peruskunnon kasvattamiseen paras juttu on lönkytellä hitaasti ja hartaasti. Niinpä aloin tekemään niin. Ja nyt on taas niin tylsää. Muistan miksi inhosin lenkkeilyä. Sehän on ihan pepusta. 

Tässä en ole kyllä yhtään lähdössä lenkille, mutta on niin hienot kylmän
kevään kuteet, että piti pistää. Nuo saappaat on kyllä ihan hajalla.

Onneksi olen jo nyt huomannut parin viikon jälkeen huimaa edistymistä. Samoilla sykkeillä pystyy nyt juoksemaan paljon kovempaa. Joten olen onnistunut motivoimaan itseni silti menemään edelleen kolmesti viikossa lenkille. Jatkan tätä vielä kaksi viikkoa ja sitten loppuu, takaisin vanhaan ihanaan pinkomiseen. 

Ajattelin juhlistaa vaihtoa testaamalla miten kovaa jaksan juosta 10 km nyt kun minulla on ollut näin pitkä tauko kovaa juoksemisesta. Kävin lueskelemassa netistä, että mikä olisi semmoinen ihan jees, tavoittelemisen arvoinen vauhti sille matkalle. Jännä, että jopa tästä aiheesta (mutta mistäpä ei olisi) on paikoitellen ala-arvoista keskustelua netissä. Miten on ihan nössöluuseri, joka ei jaksa juosta mitään, eikä kantaisi edes yrittää, jos ei saa alle jotain tiettyä aikaa. Ei ole ihan minun määritelmä nössöluuserille. Siinäpä oltais, jos kaikki pitäisi osata valmiiksi ja tämä täydellisyys tulisi jostain tietystä kriteeristöstä, jota ei saisi ainakaan julkisesti ja mielummin yksityisestikään alittaa. Eipä ihmiset kävisi enää kuin vessassa, syömässä ja nukkumassa. 

Toisaalta tunnistan sen ahdistuksen ja pelon myös itsessäni, että jos ei sovi joihinkin kriteereihin, niin ei saisi myöntää tekevänsäkään mitään. Ainakaan omasta mielestä. Usein oma pääkoppa onkin ihmisen pahin vihollinen. Netissä voi aina vaihtaa sivua tai vaikkapa hylätä kokonaan, mutta pään irrottamisesta seuraa jo vakavaa terveydellistä haittaa. Joka tapauksessa minä en mielelläni myönnä harrastavani pianon soittoa, koska en ole siinä mielestäni vielä tarpeeksi hyvä. Lisäksi, ja tämä voi tuntua vähän pimeältä, kun ottaa huomioon millaista blogia pidän, minä en ole aiemmin mielummin kertonut treenaamisestani ja nykyääkin välillä vähättelen sen tärkeyttä minulle. Ja kaikki sen vuoksi, etten ole laiha. Strong is the new skinny -kampanja oli muuten tosi kiva, mutta siinäkin nämä vahvat tytöt olivat aika rasvattomia ja muutenkin oletus on useimmiten se, että urheilevalla vatsalihakset pyrkivät kuhmuille. Mutta six pack tehdään keittiössä, kun minä taas teen keittiössä mielummin herkkuja. 

Tänään muuten kokeilin sentään jotain uutta. Olin legorobottikoulutuksessa. Rakensimme siis oman legorobotin ja ohjelmoimme sen sen jälkeen tekemään erilaisia temppuja. Meidän robottimme osasi lopuksi (tai no robotti nyt olisi osannut mitä vain, mutta me opimme ohjelmoimaan sitä sen verran) liikkua eteen ja taakse, kääntyä, pyöriä, liikkua viivaa pitkin ja tunnistaa esteet niin silmillään kuin kosketuksesta. Tekisi ihan hirveästi mieli ostaa oma robotti, mutta ne maksavat sen verran paljon, että täytyy tyytyä siihen, että saa ihailla oppilaiden luomuksia. Ja onhan minulla oma Lego Millenium Falcon, jonka ystävä osti minulle syntymäpäivälahjaksi. Se ei tosin lennä kuin mielikuvituksen voimasta. Mutta on the bright side: mielikuvitus ei ikinä rupea terminaattoriksi.

Siinä on meidän vauva.

Go expo -messut 2015

Onnellinen sumo

Puolitoista viikkoa kiusannut flunssa on lähes kokonaan ohi. Tämän kunniaksi syleilin terveyttä ja limavapaita keuhkojani tekemällä lauantaina voima- ja hiit-treenin, lenkin sekä illalla kävin vielä boulderoimassa. Tänään messuilin ensimmäistä kertaa GoExpossa. Nämä messut olivat siitä hauskat ja erilaiset, että siellä pääsi kokeilemaan vähän kaikenlaista.

Ensinnäkin: jihuu, voitin proteiinipatukan Esportin leuanvetohaasteessa! Tämähän jäi minulla I love me -messuilla sivu suun, mutta nyt jaksoin vetää tarvittavat 15 kuminauha-avusteista leukaa. On ehkä vähän hupsua olla niin iloinen tästä, kun en edes halunnut sitä proteiinipatukkaa. Halusin vain voittaa sen. Mutta se hupsu patukka edustaa minulle edistymistä omassa treenissäni, joka on tässä hiljaa kivunnut siihen, että huonoinakin päivinä jaksan kuusi leukaa (ilman kuminauhaa) putkeen. Se on iso muutos entiseen elämään.

GoExpossa pääsi siis tutustumaan erilaisiin liikuntalajeihin pallopeleistä, kiipeilyyn ja jopa suppaukseen. Me kävimme kokeilemassa sumopainia, rodeohärkäkoneella ratsastusta ja kiipeilyä. Minusta ei ollut juuri mihinkään missään niistä, millä ei ollut mitään väliä, koska kaikki oli tosi hauskaa. Joka tapauksessa hävisin kaikki sumoerät, pysyin vain viisi sekuntia härän selässä ja tajusin, että boulderointi on niiiiiiin enemmän minun juttuni kuin korkeuskiipeily. Siis oikeasti, en edes uskaltanut kiivetä ihan loppuun asti, vaikka reitti itsessään oli tosi helppo. Sitten en oikein uskaltanut tulla alaskaan. Olin semmoisessa laiteköydessä, johon olisi muka pitänyt vain luottaa ja heittäytyä surman suuhun. Ihmisvarmistajaa ei ollut. Olisin vain halunnut kiivetä alas, mutta kiipeilypisteen työntekijä sanoi: "Ei, kun nyt päästät vaan irti. 1-2-3!" Ja sitten päästin ja laite tietenkin toimi ja toi minut turvallisesti alas.

Messukäynti oli myös opettavainen, sillä kävin analysoimassa kävely- ja juoksutekniikkaani sekä jalkojeni mahdollisia virheasentoja. Tehtävää olisi. Kuulemma juoksutekniikkaani on hyvä, mutta kävelen väärin. Löntystelen ja paino menee vinoon pelkille isovarpaille. Mielenkiintoisesti, kun lähden juoksemaan, niin korjaan tämän vinouman ja alankin askeltamaan suoraan koko päkiälle. Miehenikin kertoi testin jälkeen, että hänkin on pistänyt merkille saman ja että kävellessä välillä vaapun kuin ankka puolelta toiselle. Ankat ovat ihan söpöjä, mutta ehkä minun pitäisi ruveta tsemppaamaan, että kävelisin suorempaan.

Saan opastusta juoksutekniikassa. Ensimmäistä kertaa elämässä juoksumaton päällä.

Juoksu on nyt muutenkin entistä enemmän mukana kuvioissa. Yritän jaksaa mennä kolmesti viikossa lenkille. Juoksutapahtumiakin on tulossa lähiaikoina useampi. Ilmoittauduimme messuilla Extreme Runiin, joka on toukokuussa ja vieläpä samana viikonloppuna kuin Naisten Kymppi, johon olen myös menossa. Loppukesästä on Tough Viking ja ehkäpä vielä Espoossa järjestettävä Toughest, mutta siihen en ole vielä ilmoittautunut. 

Ettei elämä olisi liian terveellistä, ostin vielä messuilta tuoreita, siellä tehtyjä sipsejä. Nammmmm... 

Raakasuklaapaja, namnamnam

Tämä kuukausi on ollut oikea herkku. Ja kerrankin tämä ei tarkoita sitä, että olen vain herkutellut harva se päivä mitä sattuu, vaikka no, kyllä sekin pitää paikkansa, sillä jotenkinhan sitä on viimeisistä talven hetkistä selvittävä. Mutta sen lisäksi olen ollut suklaalla hierottavana ja eilen pääsin itse valmistamaan tuota jumalten naposteltavaa eli suklaata Greenstreetin raakasuklaapajassa, jonka sain joululahjaksi mieheltäni. Paja oli hauska, kiinnostava ja ennen kaikkea herkullinen.

Paja koostui tietenkin oman suklaan tekemisestä ja sen syöpöttelystä, mutta myös kiinnostavasta pienestä luennosta kaakaopapujen historiasta ja raakasuklaan terveysvaikutuksista. Mayat ja atsteekit käyttivät kaakaopapuja pääasiassa valuuttana ja etuoikeutetut joivat sitä kitkeränä juomana. Herkkupeppu eurooppalaiset muuttivat reseptiä mm. sekoittamalla sokeria juomaan, mutta vasta 1700-luvulla kaakaopavuista keksittiin tehdä suklaata. Tosin meille tuttu nykyisen kaltainen suklaa on 1800-luvun tuote, kun teknologia mahdollisti kaakaovoin ja -jauheen irrottamisen pavusta. Ennen sitä suklaa oli koostumukseltaan hyvin erilaista eli helposti murenevaa ja kitkerämpää.

Työvälineemme. Suklaa sulana vesihauteessa ja sekoittelemme jauheita makumme mukaan

Toisaalta tarkemmin ajatellen edelliseen kappaleeseen liittyen se, että tietenkin olisimme saaneet syödä suklaatamme on liioittelua. Olen nimittäin ollut myös piparkakkupajassa Puolassa Torunissa ja siellä sai kyllä leipoa omia pipareita, mutta saiko syödä? Ei saanut. Ne lisäsivät siihen piparkakkutaikinaan jotain semmoista typerää ainetta, että taikina kovettui syöntikelvottomaksi uunissa, että siitä sai sitten elinikäisen koristeen. Minun koristeeni vielä katkesi kahtia repussa. Se oli toisaalta tosi hyvä, kun sitten sain ihan hyvällä omalla tunnolla hankkiutua siitä eroon, eikä tarvinnut koko loppuikäänsä tuijottaa piparia, jota ei saa syödä. Sekin paja oli muuten kiva.

Omaa suklaata valmistaessamme täytyi ensiksi sulattaa kaakaovoi vesihauteessa ja sitä varten se piti ensin raastaa, ettei sulattamisessa olisi mennyt ikä ja terveys. Alla onkin villi video, josta voi seurata tätä aktiviteettia. 

Kaupasta saa myös kaakaomassaa, jossa kaakaovoi ja kaakaojauhe ovat vielä yhdessä ja kotona kaakaota valmistaessa olemme sulattaneet sitä, mutta jos haluat lähteä aivan alusta liikkeelle, niin kaakaovoi it is. Kaakaovoi on aika jänskää matskua: valkoista ja ihanan tuoksuista, mutta ihan älyttömän ällörasvaista yksinään.


Kun voi oli sulatettu, lisäsimme jauheet eli kaakaojauheen tekemään suklaasta suklaata, tocon, lucuman ja macan. Emme ole käyttäneet mitään näistä jauheista (paitsi no tietty kaakaojauhetta, mutta sekin on ollut kaakaomassassa jo valmiina) aiemmin, kun olemme tehneet itseksemme suklaata, joten ne eivät ole mitenkään pakollisia, mutta opin pajassa, että näillä kaikilla on paljon hyviä vaikutuksia niin makuun kuin terveyteen liittyen, joten kai niitä voisi tulevaisuudessa sinne mukaan sotkea. Myös suolaa tuli mukaan hyvin pieni ripaus tuomaan maku paremmin esille. Makeuttamiseen käytimme hunajaa. Lopuksi kaadoimme suklaan muotteihin ja koristelimme sen pähkinöillä, kaakaonibseillä ja inca-marjoilla.

Suklaa jähmetystä vaille valmis

Ja lopuksi lopuksi kun tuotoksemme pääsivät vapauteen pakastimen ikeestä, pääsimme vihdoin herkuttelemaan. Nam!  

Siinä ne ovat. Eivätkö olekin kauniita?

Lakshimi Yoga Club

Olen löytänyt uuden rakkauden.

Joogavaellukseni seuraava kohde, Lakshmi Yoga Club, löytyi Hämeentieltä. Lakshmi on erikoistunut hathajoogaan, joka minun kokemukseni mukaan on yleensä ollut aika kevyttä. Wikipediassa esimerkiksi kerrotaan, että astanga on hathasta kehitetty liikunnallisempi jooga. Heh. Kyllä jäävät kaikki astangat aivan jälkeen liikunnallisuudessa ja rankkuudessa tähän hathaan verrattuna. 

Uskomaton opettajamme.
Kuva: Lakshmi Yoga Club

Kävin Lakshmissa kahdesti tällä viikolla ja olen päättänyt, että rupean nyt käymään siellä säännöllisesti Shaktan ohella. Koska se oli mahtavaa. Oli aivan upeaa, kun asanat olivat niin rankkoja. Niiden tekeminen sai minut tuntemaan oloni niin läsnäolevaksi ja elinvoimaiseksi, kun pääsi toden teolla haastamaan itseään. Olen muutenkin aivan ihastunut oman kehon paino -treeniin ja sitä tämä hatha oli, paitsi että mukana oli vielä lisäksi liikkuvuuden lisääminen ja hengitysharjoitukset. Hathassa hengitys on tärkeä asia. Toisella tunnilla meillä oli jopa metronomi apuna hengityksen pituuden laskemissa, mikä oli sekä mielenkiintoista että hemmetin vaikeaa.

Joogaopettajamme oli myös huippu. Juuri sellainen, jollainen minusta joogaopettajan pitäisikin olla, jotta oppilaat eivät vahingoita itseään vaan kehittyvät lajissa. Hän antoi niin yleisiä ohjeita kuin henkilökohtaisia, oli lempeä ja rauhallinen.

Minua ei sinänsä ole kovin vaikea miellyttää. Tykkään yleensä suurinpiirtein kaikesta, kuten tästä blogistakin on ehkä huomannut :). Tosin ensimmäinen  joogakokemukseni oli vähän toista maata. Silloin joogaohjaaja yliopistoliikunnalla oikeasti jo vähän turhan lähentelevästi ja limaisesti kosketteli meitä ohjattaviaan, jutteli treenin aikana miten meidän pitäisi olla yhtä universumin kanssa ja sitten haukkui meitä narukäsiksi. Koska tämä oli ensimmäinen kokemukseni, kesti minulla pari vuotta ennen kuin uskaltauduin antamaan lajille uuden mahdollisuuden. 

Lakshmin joogasali

Mutta takaisin asiaan, olen siis tykännyt ensimmäistä lukuunottamatta kaikista joogailuistani. Olen pitänyt niin oikeiden joogakoulujen, Ladylinen kuin nettioppituntien joogista. Monet aina dissailevat kuntosalijoogia, mutta minä olen tykännyt niistäkin. Mutta nyt minunkin täytyy sanoa, että minusta Lakshmi ja Shakta ovat molemmat jotain aidosti erilaista ja parempaa.

Shakta on superrauhallista. Jokaisen usein jo valmiiksi aika kevyen asanan jälkeen käydään lepäämään hetkeksi. Turvallisuuteen keskitytään paljon. Vaikka meno on todella hidasta, niin kehitystä tapahtuu yllättävän vauhdikkaasti. Shaktassa pääsen aina meditatiiviseen tilaan, jossa kaadan stressikulhostani vähintään puolet pois.

Lakshimi on rankkaa ja liikunnallista. Siinä saa laittaa itsensä likoon äärirajoilleen.

Näiden kahden joogakoulun tyylit yhdessä täydentävät toisiaan luomalla minulle unelmieni joogan.