tiistai 14. huhtikuuta 2015

Lenkkeilyä ja robottihyökkäyksiä

Kylläpä oli pitkä väli, etten kirjoittanut mitään. Pisin tähän mennessä. Uusien juttujen kokeilu -rintamalla on ollut nimittäin hyvin kuollutta. Vain tuuli on humissut savuisten raunioiden ja ruumiiden ympärillä. Ehkä tuo on liian rumasti sanottu perusarjesta. Sillä ihan kivaahan tämä elo on. Töitä, treeniä, lenkkeilyä ja onneksi myös perhettä ja ystäviä.

Olen lenkkeilyn suhteen ollut vähän kummallisessa tilanteessa. Ennen vihasin lenkkeilyä. Sellaista monotonista hidasta masentavaa etenemistä. Kuin jostain painajaisesta, kun tuntuu, ettei etene mihinkään ja saisiko jo mennä kotiin, pliis? Koin kuitenkin, että jokin kestävyystreenikin olisi tärkeää ja kun löysin Zombies run -appin, niin asiat vähän helpottuivat, kun juoksulla oli joku tarkoitus. Ja mikä sen parempi tarkoitus kuin suojella itseään ja muita zombien hyökkäyksiltä? 

Pian huomasin, että nautin älyttömästi zombeilta karkuun juoksemisesta. Lopulta en enää tarvinnut koko appiä. Oli älyttömän palkitsevaa vain pinkoa niin kovaa kuin jaksoi joku tietty matka, yleensä se perus 5 kilometriä ja saada koko ajan kovempia tuloksia. Yht'äkkiä kävin ihan mielelläni juoksemassa ja ostin kivoja uusia lenkkivaatteita oikeasti tarpeeseen (en ole mikään maailman nopein pyykinpesijä. Tai minkään muunkaan pesijä. Tiskinpesukonekin teki itsemurhan, kun laitoimme sen liian harvoin päälle.) 

Sitten kaikki menikin vähän mönkään, kun luin Fit-lehdestä jutun peruskunnosta. Tajusin, että vaikka minulla onkin hyvä kunto, niin ristiriitaisesti minulla ei ole niin kovin hyvä peruskunto. Eli siis hengästyn aika nopeasti aika pienestä aika paljon, vaikka jaksankin pitkään. Peruskunnon kasvattamiseen paras juttu on lönkytellä hitaasti ja hartaasti. Niinpä aloin tekemään niin. Ja nyt on taas niin tylsää. Muistan miksi inhosin lenkkeilyä. Sehän on ihan pepusta. 

Tässä en ole kyllä yhtään lähdössä lenkille, mutta on niin hienot kylmän
kevään kuteet, että piti pistää. Nuo saappaat on kyllä ihan hajalla.

Onneksi olen jo nyt huomannut parin viikon jälkeen huimaa edistymistä. Samoilla sykkeillä pystyy nyt juoksemaan paljon kovempaa. Joten olen onnistunut motivoimaan itseni silti menemään edelleen kolmesti viikossa lenkille. Jatkan tätä vielä kaksi viikkoa ja sitten loppuu, takaisin vanhaan ihanaan pinkomiseen. 

Ajattelin juhlistaa vaihtoa testaamalla miten kovaa jaksan juosta 10 km nyt kun minulla on ollut näin pitkä tauko kovaa juoksemisesta. Kävin lueskelemassa netistä, että mikä olisi semmoinen ihan jees, tavoittelemisen arvoinen vauhti sille matkalle. Jännä, että jopa tästä aiheesta (mutta mistäpä ei olisi) on paikoitellen ala-arvoista keskustelua netissä. Miten on ihan nössöluuseri, joka ei jaksa juosta mitään, eikä kantaisi edes yrittää, jos ei saa alle jotain tiettyä aikaa. Ei ole ihan minun määritelmä nössöluuserille. Siinäpä oltais, jos kaikki pitäisi osata valmiiksi ja tämä täydellisyys tulisi jostain tietystä kriteeristöstä, jota ei saisi ainakaan julkisesti ja mielummin yksityisestikään alittaa. Eipä ihmiset kävisi enää kuin vessassa, syömässä ja nukkumassa. 

Toisaalta tunnistan sen ahdistuksen ja pelon myös itsessäni, että jos ei sovi joihinkin kriteereihin, niin ei saisi myöntää tekevänsäkään mitään. Ainakaan omasta mielestä. Usein oma pääkoppa onkin ihmisen pahin vihollinen. Netissä voi aina vaihtaa sivua tai vaikkapa hylätä kokonaan, mutta pään irrottamisesta seuraa jo vakavaa terveydellistä haittaa. Joka tapauksessa minä en mielelläni myönnä harrastavani pianon soittoa, koska en ole siinä mielestäni vielä tarpeeksi hyvä. Lisäksi, ja tämä voi tuntua vähän pimeältä, kun ottaa huomioon millaista blogia pidän, minä en ole aiemmin mielummin kertonut treenaamisestani ja nykyääkin välillä vähättelen sen tärkeyttä minulle. Ja kaikki sen vuoksi, etten ole laiha. Strong is the new skinny -kampanja oli muuten tosi kiva, mutta siinäkin nämä vahvat tytöt olivat aika rasvattomia ja muutenkin oletus on useimmiten se, että urheilevalla vatsalihakset pyrkivät kuhmuille. Mutta six pack tehdään keittiössä, kun minä taas teen keittiössä mielummin herkkuja. 

Tänään muuten kokeilin sentään jotain uutta. Olin legorobottikoulutuksessa. Rakensimme siis oman legorobotin ja ohjelmoimme sen sen jälkeen tekemään erilaisia temppuja. Meidän robottimme osasi lopuksi (tai no robotti nyt olisi osannut mitä vain, mutta me opimme ohjelmoimaan sitä sen verran) liikkua eteen ja taakse, kääntyä, pyöriä, liikkua viivaa pitkin ja tunnistaa esteet niin silmillään kuin kosketuksesta. Tekisi ihan hirveästi mieli ostaa oma robotti, mutta ne maksavat sen verran paljon, että täytyy tyytyä siihen, että saa ihailla oppilaiden luomuksia. Ja onhan minulla oma Lego Millenium Falcon, jonka ystävä osti minulle syntymäpäivälahjaksi. Se ei tosin lennä kuin mielikuvituksen voimasta. Mutta on the bright side: mielikuvitus ei ikinä rupea terminaattoriksi.

Siinä on meidän vauva.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti