Raakasuklaapaja, namnamnam

Tämä kuukausi on ollut oikea herkku. Ja kerrankin tämä ei tarkoita sitä, että olen vain herkutellut harva se päivä mitä sattuu, vaikka no, kyllä sekin pitää paikkansa, sillä jotenkinhan sitä on viimeisistä talven hetkistä selvittävä. Mutta sen lisäksi olen ollut suklaalla hierottavana ja eilen pääsin itse valmistamaan tuota jumalten naposteltavaa eli suklaata Greenstreetin raakasuklaapajassa, jonka sain joululahjaksi mieheltäni. Paja oli hauska, kiinnostava ja ennen kaikkea herkullinen.

Paja koostui tietenkin oman suklaan tekemisestä ja sen syöpöttelystä, mutta myös kiinnostavasta pienestä luennosta kaakaopapujen historiasta ja raakasuklaan terveysvaikutuksista. Mayat ja atsteekit käyttivät kaakaopapuja pääasiassa valuuttana ja etuoikeutetut joivat sitä kitkeränä juomana. Herkkupeppu eurooppalaiset muuttivat reseptiä mm. sekoittamalla sokeria juomaan, mutta vasta 1700-luvulla kaakaopavuista keksittiin tehdä suklaata. Tosin meille tuttu nykyisen kaltainen suklaa on 1800-luvun tuote, kun teknologia mahdollisti kaakaovoin ja -jauheen irrottamisen pavusta. Ennen sitä suklaa oli koostumukseltaan hyvin erilaista eli helposti murenevaa ja kitkerämpää.

Työvälineemme. Suklaa sulana vesihauteessa ja sekoittelemme jauheita makumme mukaan

Toisaalta tarkemmin ajatellen edelliseen kappaleeseen liittyen se, että tietenkin olisimme saaneet syödä suklaatamme on liioittelua. Olen nimittäin ollut myös piparkakkupajassa Puolassa Torunissa ja siellä sai kyllä leipoa omia pipareita, mutta saiko syödä? Ei saanut. Ne lisäsivät siihen piparkakkutaikinaan jotain semmoista typerää ainetta, että taikina kovettui syöntikelvottomaksi uunissa, että siitä sai sitten elinikäisen koristeen. Minun koristeeni vielä katkesi kahtia repussa. Se oli toisaalta tosi hyvä, kun sitten sain ihan hyvällä omalla tunnolla hankkiutua siitä eroon, eikä tarvinnut koko loppuikäänsä tuijottaa piparia, jota ei saa syödä. Sekin paja oli muuten kiva.

Omaa suklaata valmistaessamme täytyi ensiksi sulattaa kaakaovoi vesihauteessa ja sitä varten se piti ensin raastaa, ettei sulattamisessa olisi mennyt ikä ja terveys. Alla onkin villi video, josta voi seurata tätä aktiviteettia. 

Kaupasta saa myös kaakaomassaa, jossa kaakaovoi ja kaakaojauhe ovat vielä yhdessä ja kotona kaakaota valmistaessa olemme sulattaneet sitä, mutta jos haluat lähteä aivan alusta liikkeelle, niin kaakaovoi it is. Kaakaovoi on aika jänskää matskua: valkoista ja ihanan tuoksuista, mutta ihan älyttömän ällörasvaista yksinään.


Kun voi oli sulatettu, lisäsimme jauheet eli kaakaojauheen tekemään suklaasta suklaata, tocon, lucuman ja macan. Emme ole käyttäneet mitään näistä jauheista (paitsi no tietty kaakaojauhetta, mutta sekin on ollut kaakaomassassa jo valmiina) aiemmin, kun olemme tehneet itseksemme suklaata, joten ne eivät ole mitenkään pakollisia, mutta opin pajassa, että näillä kaikilla on paljon hyviä vaikutuksia niin makuun kuin terveyteen liittyen, joten kai niitä voisi tulevaisuudessa sinne mukaan sotkea. Myös suolaa tuli mukaan hyvin pieni ripaus tuomaan maku paremmin esille. Makeuttamiseen käytimme hunajaa. Lopuksi kaadoimme suklaan muotteihin ja koristelimme sen pähkinöillä, kaakaonibseillä ja inca-marjoilla.

Suklaa jähmetystä vaille valmis

Ja lopuksi lopuksi kun tuotoksemme pääsivät vapauteen pakastimen ikeestä, pääsimme vihdoin herkuttelemaan. Nam!  

Siinä ne ovat. Eivätkö olekin kauniita?

Lakshimi Yoga Club

Olen löytänyt uuden rakkauden.

Joogavaellukseni seuraava kohde, Lakshmi Yoga Club, löytyi Hämeentieltä. Lakshmi on erikoistunut hathajoogaan, joka minun kokemukseni mukaan on yleensä ollut aika kevyttä. Wikipediassa esimerkiksi kerrotaan, että astanga on hathasta kehitetty liikunnallisempi jooga. Heh. Kyllä jäävät kaikki astangat aivan jälkeen liikunnallisuudessa ja rankkuudessa tähän hathaan verrattuna. 

Uskomaton opettajamme.
Kuva: Lakshmi Yoga Club

Kävin Lakshmissa kahdesti tällä viikolla ja olen päättänyt, että rupean nyt käymään siellä säännöllisesti Shaktan ohella. Koska se oli mahtavaa. Oli aivan upeaa, kun asanat olivat niin rankkoja. Niiden tekeminen sai minut tuntemaan oloni niin läsnäolevaksi ja elinvoimaiseksi, kun pääsi toden teolla haastamaan itseään. Olen muutenkin aivan ihastunut oman kehon paino -treeniin ja sitä tämä hatha oli, paitsi että mukana oli vielä lisäksi liikkuvuuden lisääminen ja hengitysharjoitukset. Hathassa hengitys on tärkeä asia. Toisella tunnilla meillä oli jopa metronomi apuna hengityksen pituuden laskemissa, mikä oli sekä mielenkiintoista että hemmetin vaikeaa.

Joogaopettajamme oli myös huippu. Juuri sellainen, jollainen minusta joogaopettajan pitäisikin olla, jotta oppilaat eivät vahingoita itseään vaan kehittyvät lajissa. Hän antoi niin yleisiä ohjeita kuin henkilökohtaisia, oli lempeä ja rauhallinen.

Minua ei sinänsä ole kovin vaikea miellyttää. Tykkään yleensä suurinpiirtein kaikesta, kuten tästä blogistakin on ehkä huomannut :). Tosin ensimmäinen  joogakokemukseni oli vähän toista maata. Silloin joogaohjaaja yliopistoliikunnalla oikeasti jo vähän turhan lähentelevästi ja limaisesti kosketteli meitä ohjattaviaan, jutteli treenin aikana miten meidän pitäisi olla yhtä universumin kanssa ja sitten haukkui meitä narukäsiksi. Koska tämä oli ensimmäinen kokemukseni, kesti minulla pari vuotta ennen kuin uskaltauduin antamaan lajille uuden mahdollisuuden. 

Lakshmin joogasali

Mutta takaisin asiaan, olen siis tykännyt ensimmäistä lukuunottamatta kaikista joogailuistani. Olen pitänyt niin oikeiden joogakoulujen, Ladylinen kuin nettioppituntien joogista. Monet aina dissailevat kuntosalijoogia, mutta minä olen tykännyt niistäkin. Mutta nyt minunkin täytyy sanoa, että minusta Lakshmi ja Shakta ovat molemmat jotain aidosti erilaista ja parempaa.

Shakta on superrauhallista. Jokaisen usein jo valmiiksi aika kevyen asanan jälkeen käydään lepäämään hetkeksi. Turvallisuuteen keskitytään paljon. Vaikka meno on todella hidasta, niin kehitystä tapahtuu yllättävän vauhdikkaasti. Shaktassa pääsen aina meditatiiviseen tilaan, jossa kaadan stressikulhostani vähintään puolet pois.

Lakshimi on rankkaa ja liikunnallista. Siinä saa laittaa itsensä likoon äärirajoilleen.

Näiden kahden joogakoulun tyylit yhdessä täydentävät toisiaan luomalla minulle unelmieni joogan.

Manic run

Kuva: Ville Pohjonen

Hiihtoloma ja ystävänpäivä lähtivät aikaisin käyntiin, sillä heräsin jostain syystä jo 20 vaille kuusi aamulla, enkä saanut enää unta. Vaikkei hiihtämään pääsekään, niin aion nauttia liikunnasta mahdollisimman paljon tällä lomalla. Lankkuhaaste on pian ohi. Eilen lankutin jo täydet neljä minuuttia eli olen tuplannut ennätykseni ajalta ennen haastetta. Jihuu.

Me juhlistimme mieheni kanssa ystävänpäivää osallistumalla Vantaalla järjestettyyn juoksutapahtumaan Manic runiin. Manic run järjestetään useammassa kaupungissa ja siinä juostaan halliin muodostettu rata niin monta kertaa kuin neljässäkymmenessä minuutissa ehtii. Radan varrella on esteitä ylitettäväksi ja halli on bilemeiningeissä eli musiikki soi ja eriväriset valonheittimet luovat tunnelmaa.

Fressin alkujumppa.
Kuva: Ville Pohjonen

Minulle tämä oli jo kolmas kerta Funrunin järjestämässä juoksussa, joten tiesin mitä odottaa. Esteet olivat tuttuja värieste- ja mutajuoksusta eli ylitimme samoja pömpeleitä ja kiipesimme samojen pumpattavien liukumäkien päälle, joista myös laskimme alas. Uutta olivat valtavat pallot, joiden välistä piti puskea eteenpäin samalla kun juoksun järkkääjät työnsivät palloja lähemmäs toisiaan. Yhteen käytävään oli myös rakennettu pari verkkoa, joista piti luikahtaa läpi. Joka tapauksessa niin uusien kuin vanhojenkin esteiden kohdalla sama piti paikkansa eli että esteet olivat juoksun parasta antia. Minusta tämä oli itse asiassa noista kolmesta juoksusta kivoin, koska esteitä oli oikeasti vähän väliä ja porukkaa sen verran, ettei tarvinnut jonottaa yhtään. Parissa esteessä oli minulla vähän vaikeuksia, kun ne olivat sellaisia ilmatäytteisiä esteitä ja samaan aikaan kanssani tuli minua aika paljon isompi mies ja meinasin lentää nenilleni. Oli kuin olisin siirtynyt takaisin lapsuuden Puuhamaahan, jossa oli niitä puolikkaan pallon muotoisia pomppulinnoja, joissa isot pojat pomppivat aina niin kovaa, että itse lenteli hallitsemattomasti minne vain.

Taisin olla liian hengästynyt poseeraamaan.
Kuva: Ville Pohjonen

Olimme varanneet lähdön ensimmäiseen aamun urheilulähtöön (erotuksena kaikista seuraavista hupilähdöistä), joten osallistujia oli vain noin kolmekymmentä. Käsittääkseni seuraavissa lähdöissä oli enemmän porukkaa, mikä varmaan lisäsi tunnelmaa Fressin järjestämässä alkujumpassa, jossa oli selvästi ilmassa pientä ujoutta osallistujien kesken. Mutta oli kyllä tosi kiva kun ei tarvinnut jonottaa mihinkään. Väriestejuoksussa oli silloin niin hirveät jonot paikoitellen, että yhden esteen jopa suosiolla skippasimme, mikä oli vähän harmi, kun esteet ovat paras juttu.

Ensimmäinen kierros juostiin jäniksen perässä, että reitti tuli tutuksi. Vitsi, kun kuulin ekan kerran juoksujäniksistä, eikä kukaan selittänyt minulle mitä ne ovat, niin luulin, että kyseessä oli semmoinen mekaaninen reitin reunaa kulkeva jänisvempele, joita käytetään koirakisoissa ja joita olin nähnyt telkkarissa. Mutta joo, siis ihan ihmisen perässä juostiin. Sen jälkeen sitten vain juoksimme 40 minuuttia, musiikki soi ja juontaja piti mikin kautta iloa yllä. Jokaisen kierroksen jälkeen sai uuden kuminauhan ranteeseensa, että lopussa pystyi laskemaan kuinka monta kierrosta oli mennyt. Lenkillä käynti on taas ollut turhan vähäistä, mikä kyllä näkyi. Juoksin sitä päälle 700 metristä esterataa seitsemän kierrosta. Olin vähän pallo jalassa miehelleni, joka olisi pystynyt menemään paljon kovempaa, mutta eikös se olekin vaimon tehtävänä yleensäkin? ;). Sovimme tosin lopussa, että hän  vetää viimeiset viisi minuuttia aivan täysiä, joten molemmat olimme loppujen lopuksi aika puhkijuostuja.

Lopuksi tanssimme vähän Fröbelin palikoiden sutsisatsaata, venytelimme ja kävimme vaihtamassa ansaitut kuminauhan yhdeksi muoviseksi rannekoruksi, jossa luki juostujen kierrosten määrä. Tosin kaikki minua ennen lenksua hakemaan lähteneet seitsemän kierrosta juosseet saivat renkaan, jossa luki yhdeksän kierrosta, koska jakajilla olivat menneet vahingossa laatikot väärään järjestykseen ja minä hirveänä kyyläsyyninä olin ensimmäinen joka sen huomasi, mutta mitäpä tuosta.

40 minuuttia hoidettu!
Kuva: Ville Pohjonen

Suklaata keholle ja sisuksille suklaahieronnassa

Hemmotteluhuone

Luulen, että tiedän nyt suurin piirtein millaista taivaassa on. Ainakin siellä on suklaata.

Olin Terveysklinikka Pisaran suklaahieronnassa. En ole pahemmin ollut minkäänlaisissa hemmotteluissa koskaan. Kahdesti aiemmin minua on hierottu, mutta tämä oli aika eri juttu. Voisin jäädä koukkuun ihan helposti. Nytkin olen vain selaillut heidän sivujaan, että mitä ottaisin seuraavaksi.

Kokemus oli käytännössä hellittelyä jokaiselle aistille. Ensinnäkin Pisara on kovin kaunis. Huoneiden sisustus on selvästi tarkoin mietitty ja valaistus on tunnelmallinen. Taustalla soi rauhallista musiikkia. Omien vaatteiden tilalle vaihdettava kylpytakki on yhtä pehmeä kuin mitä lapsena kuvitteli pilvien olevan. Huoneissa tuoksuu hyvältä. Makuaistikin sai osansa lopussa, kun hieronnan päätteeksi minulle tarjoiltiin kauniista astioista yrttijuomaa ja suklaata.

Itse hieronta oli ihanaa. Hieroja laittoi päälleni kuumaa suklaaöljyä ja hieroi koko kehoni. Suklaa oli aina ensiksi pienen hetken säväyttävän lämmintä. Ei polttavaa, mutta kuumaa kuitenkin. Hieronta ei ollut mitään runnomista. Päinvastoin se oli melko hellää, mutta silti se tuntui tehokkaalta varsinkin jumissa oleville hartioille ja reisilleni. Sain myös kasvohoidon. Sellaistakaan en ole ennen kokenut, mitä nyt itse itselleni olen joskus laittanut, mutta ei se ole ollenkaan sama. Käsittelyn jälkeen kasvojen iho näytti jotenkin sileämmältä ja hohtavammalta ja ainakin tuntui paremmalta. 

Olin niin intona kylpytakista, että piti ottaa kuvakin

Hieronnan ja kasvohoidon jälkeen hierojani peitteli minut kuin nyytin sisään ja jätti hetkeksi yksikseni ajatusteni kera. Hieronnan aikana olin mennyt siihen hereillä olon ja unimaailmaan rajatilaan, jossa on hyvä ja lämmin olla. Yksin ollessani annoin itseni herätä siitä ja mietin kuinka suorittaja olen, miten en ikinä voi hetkeäkään vain olla, aina pitää olla kirja tai känny tai tabletti kädessä, jos hetken joutuu olemaan itsekseen. Siispä kun puin ihanan lainakylpytakkini takaisin päälleni ja menin nautiskelemaan edellämainittuja yrittijuomaa ja suklaata, niin vain istuin ja ajattelin. Kylläpä tuntui hyvältä.

Hierojani oli todella ammattitaitoinen ja sen lisäksi herttaisen ja mukavan oloinen ihminen. Hänestä tuli sellainen olo, että hän todella välittää asiakkaastaan. Hän myös vinkkasi minulle, että juon vettä aivan liian vähän. Siinäpä minulle uudet paremman elämän lupaukset: juon enemmän vettä ja yritän järjestää ajatteluhetkiä, joihin laitteilla ja suoritusmentaliteetilla ei ole asiaa.

Yrttiteetä, suklaata ja täydellinen rentoutuminen

Joogaa omassa olohuoneessa

Olin tänään kahdestaan mieheni kanssa yksityisjoogatunnilla omassa olohuoneessamme. Voisiko enempää luksusta olla?

Ohjaajamme oli Lotta Leiwo, joka on ryhmäliikuntaohjaaja ja personal trainer. Lotta aloittaa RYT200-joogaopettaja-opinnot keväällä mutta on perehtynyt joogaan itse opiskellen ja harjoitellen sekä erilaisilla kursseilla. Täytyy sanoa, että tämä oli ehdottomasti yksi parhaita ja kehittävimpiä joogatunteja, joilla olen ollut.

Tunti oli vinyasa flow -tyylistä joogaa. Vinyasa flow on kattoilmaus joogailulle, jossa sulavasti siirrytään liikkeestä toiseen dynaamisessa ja vahvistavassa harjoituksessa. Asanoissa olennaista on myös hengityksen ja liikkeen yhdistäminen. Hengittäessä kurkunpää suljetaan osittain, jolloin hengitys kuulostaa miellyttävältä suhinalta. Minusta aina tuntuu kuin makaisin meren rannalla ja kuuntelisin aaltoja, kun kaikki hengittävät näin. Hiekan ja auringon kun vielä saisi paikan päälle, niin kaikki olisi täydellistä.

Ilman hiekkarantaakin tunti oli upea. Oli aivan eri juttu saada oikeasti palautetta liikkeistä. Hyvän treenin olen isommassakin porukassa saanut, mutta kun ohjaajamme lempeästi koskettaen korjasi asanoitani, niin huomasin hieman huvittuneena, että monissa liikkeissä olen itse asiassa ollutkin mukana puoliteholla. Useat liikkeet muuttivat rankemmiksi tai sain venytyksen aidosti tuntumaan. Minulle uutta oli myös välineiden käyttö joogamisen tukena. Olen nähnyt sekä Yoga Nordicissa että It's Yoga Helsingillä joogablokkeja, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin sellaisia kokeilemaan. Joogavyötä en ollut ikinä ennen edes nähnytkään, mutta sitäkin oli hauska testata.

Oma akilleen kantapääni on erityisesti lapatuki tai tarkemmin sen puute. En tunne lapojani. Siellähän ne hengailevat, mutta jotenkin olen niiden mielen pahoittanut, kun eivät ne kommunikoi kanssani kunnolla. Varsinkin leukoja vedellessä ja punnertaessa tämä on iso ongelma, sillä väärä tekniikka aiheuttaa minulle aivan liian usein hulvattomia, vähintään päivän pituisia päänsärkyjä. Nyt jooga-asanoissa ohjaajamme sai kevyillä kosketuksilla myös lapani heräämään. Olisi niin kätevää, jos joku voisi perustreenissänikin tulla tökkimään minua oikealla tavalla. Olisin parempi ja kärsivällisempi opettaja, ystävä ja kumppani ilman niitä päänsärkyjä.

Jooga on ihanaa.