rappioromantiikkaa ihanassa Tallinnassa

Vaikka aina ajattelen, että Suomi on saari, josta ei pääse helpolla mihinkään, niin eihän tämä ihan totta ole. Onhan meillä iki-ihana Tallinna vain muutaman tunnin matkan päässä. Meritse tosin eli emme täysin pääse saarivertauksesta.

Jotenkin Tallinnaan ei kyllästy, vaikka siellä kävisi kuinka monta kertaa. Tosin turhan usein tulee tsekattua vain kaunis vanhakaupunki ja shoppailtua. Kesän ensimmäinen Tallinnan reissu oli jo ihan läppä, kun kävimme vain hakemassa juomat kaverin bileitä varten ja olimme maissa huimat viisitoista minuuttia. Tämä toinen reissu sen sijaan oli huippu, sillä kävimme paikoissa, joissa en ole koskaan käynyt, vaikka Tallinnassa on tullut ravattua todella monta kertaa. Nyt teenkin tässä julkisen lupauksen mennä aina katsomaan jotakin uutta, sillä Tallinnassa riittää vaikka mitä mielenkiintoista, kuten vaikka toimintansa lopettanut yleisölle avattu vankila.

Patarein vankila oli siis vielä päälle kymmenen vuotta sitten toiminnassa. Nyt se on teoriassa hylätty ja käytännössä museo. Tietyssä mielessä tuntuu vähän hupsulta jättää rakennus rapistumaan ja sitten velottaa kolme euroa vierailta siitä, että sitä saa katsoa. Vankila on kuitenkin erittäin kiinnostava nähtävyys, niin historian, kummitusmaisen tunnelman kuin seinille maalatun taiteen vuoksi.

Vankilan sisällä tuntuu aivan ihmeelliseltä, että se oli niin vähän aikaa sitten käytössä. Se on nimittäin todella karu. Terveydenhoitoalue näyttää suoraan kuin jostain natsipainajaisesta reväistyltä. Huoneet ovat pieniä ja ahdistavia tai sitten isompia, mutta niissä on niin paljon sänkyjä, että siellä on varmasti ollut aika tiivis tunnelma. Yhdessä huoneessa on hirtetty kuolemaan tuomittuja.

Leikkaussali

. 

Muutenkin Tallinnasta löytyy rappioromantiikkaa: hylättyjä taloja ja graffiteja. Jos tällaisesta tykkää, niin käymisen arvoinen on vankilan lisäksi Linnahall. 1980-luvulla kesäolympialaisia varten rakennettu Linnahall oli neuvostoaikana suosittujen taiteilijoiden ja artistien käytössä, mutta nyt se on ollut jo pitkään oman onnensa nojassa ja valtion näkökulmasta hylättynä.

Kuva: Armi Ahvenainen

Kuva: Armi Ahvenainen

Kun googlettelin Linnahallin historiaa, huomasin että rakennus jakaa aika kovasti mielipiteitä. Joidenkin mielestä se on aivan järkyttävä, täynnä töhryjä ja valtion pitäisi kunnostaa se aiempaan loistoonsa tai ainakin tehdä sille jotain. Toisista, kuten minusta, kyse ei ole töhryistä vaan taiteesta. Vaikka olisihan se hienoa, jos sitä myös kunnostettaisiin, sillä kun googletin rakennuksen, niin onhan se sellaisella neuvostomaisella jykevyydellä hitsin komea.

Meillekin tuli kiivas keskustelu graffiteista ja tägeistä, vaikka olinkin keskustelukumppanini kanssa periaatteessa samaa mieltä. Ero oli ehkä sama kuin se miten team minä/äiti vs team veli/isä mielestä Facebookia pitäisi käyttää. Molempien mielestä Facebook on ihan kiva, mutta minusta ja äitistä sinne saa kirjoittaa suurinpiirtein kaiken mitä huvittaa, jopa niitä tänään söin tätä ja kävin kävelyllä -tyylisiä juttuja. Veljeni ja isäni mielestä postaaminen on ok, mutta vain jos olet oikeasti tehnyt jotain kiinnostavaa ja merkittävää, kuten löytänyt ratkaisun syöpään tms.

Kuva: Armi Ahvenainen

Tägi-keskustelussa olin syöpäosastoa, kun kaverini taas oli kaikki vaan faceen -osastoa. Ihailen kaikkia mielestäni kauniita töitä, oli ne sitten hienosti tehty tai vain hienoilla väreillä tai mitä lie liikauttavatkaan minussa. Sen lisäksi pidän siitä kun rumat tai hylätyt rakennukset ja paikat täytetään näillä ihmisten hengentuotteilla, kun harmaa betoni saa väriloiston.

En kuitenkaan tykkää yhtään, kun jokin mikä on minusta valmiiksi kaunista on sotkettu ja varsinkin tägeillä. Että joku on vaan sutassut jonkun ihmeen kirjainyhdistelmän sotkuisesti vain johonkin. Tai että joka ikinen hemmetin tolppa ja roskis on merkattu, kuin olisi joku koira. Kaverini antoi minulle mielenkiintoisen pähkinän purtavaksi: entäs jos joku spreijjaa jotain jonkin graffitin päälle, joka oli kaunis? Kyseiseen kulttuuriin kuitenkin kuuluu se, että mikään ei ole ikuista ja töiden päälle tehdään jatkuvasti jotain. Jos rehellisiä ollaan, niin minusta olisi huomattavasti kivempi tässäkin tapauksessa, ettei toisen tekemää työtä "sotkettaisi", vaikka silloin vastustankin juuri sitä kulttuuria, jota ihailen. 

Mutta sellaistahan sen taiteen kuuluu ollakin: herättää tunteita ja ajatuksia, eikä valmiita vastauksia anneta. Taide on paradoksi. Taide on henkireikä. Taide on.

Mitä mieltä itse olet?