Muutosvirrassa

Mietiskelin tässä, että miten sitä oikeastaan päädyin pitämään blogia, joka kuitenkin painottaa aika pitkälle liikunnallisiin juttuihin. Kun ei se liikunta ole todellakaan ainoa asia mistä olen kiinnostunut. Lisäksi se on aika uusi asia minulle. Vielä enemmän onkin oikeastaan ihme se, että minä oikeasti olen aika liikunnallinen ihminen nykyään. En nimittäin ennen todellakaan ollut. Minusta urheilu oli kamalaa ja ajan tuhlausta ja suostuin siihen vain koulun liikuntatunnilla ja silloinkin olin niin arvosanasuuntautunut kuin voi olla. Arvotin muutenkin itseäni numeroiden perusteella ja kun ei liikunnasta irronnut kasia parempaa kovallakaan yrittämisellä, niin ajattelin, että tämä ei todellakaan ole minun juttuni. 

Kun miettii entistä aikaa, niin sitä oli jotenkin niin erilainen ihminen silloin kaikin puolin, että ihan hämmästyttää. Ei tule sellainen olo, että kuka minä olen, sillä tiedän kuka olen, mutta todellakin tulee sellainen olo, että kuka se heppu on sieltä muutaman vuoden takaa, joka kantoi samaa nimeä ja ulkonäköä kuin minä. Aikuisuuden kynnyksellä olin epävarma ja itsekeskeinen miellyttäjä, joka tunsi olevansa elossa muiden huomiosta ja halusi kerätä astiaston jokaiselle ruualle ja juomalle ja ylipäätänsä kaiken maailman tavaroita, eikä minua kiinnostanut liikunta yhtään. 

No en nyt sanoisi, että olisin yli epävarmuudesta ja itsekeskeisyydestä, mutta parannusta on ollut havaittavissa (Meinasin kirjoittaa että suurta parannusta, mutta eipä liioitella, kyllä minä vieläkin aika itseni ympärillä pyörivä olen:)). Enkä enää tee mitään, mitä en itse halua tehdä vain jollekulle mieliksi. En ole feikki. Minusta se ei edes ole mitään aitoa kiltteyttä. Se on miellyttämisen halua, jota ei tarkoita aidosti. Ihmisille pitäisi olla hyvä ja reilu siksi, että haluaa olla hyvä ja reilu, eikä siksi että toivoisi että sinusta pidetään sen takia.

Tavaroita en kestä enää juuri ollenkaan. En halua mitään uutta tavaraa. Vanhoissakin on kestämistä. Joskus minun tekisi mieli antaa kaikki pois. Haluan kerätä vain muistoja ja elämyksiä. 

Joiltain osin olen ihan sama tyyppi. Rakastan vieläkin piirtämistä, maalaamista ja lukemista. Herkuttelua, vilttejä ja pehmoisia vaatteita. Ja kitaran soittamista, vaikken ikinä harjoitellut tarpeeksi, eikä minusta ikinä tullut siinä kovin kummoista. Hullaannun vieläkin aivan päättömästi asioihin, joita sitten harrastan kuin sekopää, vain kyllästyäkseni jonkin ajan päästä. Halusin jo pienenä opettajaksi, koska rakastin lapsia. Nyt tiedän, että lapset ovat ihan mahdottomia pentuja, mutta rakastan heitä silti. Ja tiedän, että tein oikean valinnan, koska vaikka toisinaan minusta tuntuu ihan huonolta ja riittämättömältä tähän työhön, niin ei ole mitään ammattia, josta olisin enemmän kiinnostunut. Käytän sentään vapaa-ajastanikin ison osan lukemalla kasvatusjuttuja, etsimällä kuvisaiheita ja miettimällä pääni puhki miten voisin tehdä tunneistani kiinnostavia ja oppilaistani onnellisia. Joten jos epäonnistun, niin se ei ole yrityksen puutteesta.

Ihmisen solut uusiutuvat kuulemma noin seitsemässä vuodessa. Lisäksi olemme jatkuvasti erilaisten kokemusten pommituksessa. Ehkä se ei siis ole ihme, ettei pysy täysin samana muutenkaan.