torstai 17. heinäkuuta 2014

Mostarin sillalla

Mostarin kuuluisa silta minareetista ihailtuna
Bosnia-Herzegovina on yksi kiinnostavimmista maista, jossa olen vieraillut. Siksi se ansaitsee mielestäni ihan oman postauksen, vaikka olimmekin siellä vain muutaman päivän. Sen historian vaiheet osana Ottomaanien valtakuntaa, Itävalta-Unkaria, kommunistista Jugoslaviaa ja lopulta kohti väkivaltaisesti käyntiin lähtenyttä itsenäisyyttä, ovat jokainen jättäneet maahan oman kiinnostavan, traagisenkin osansa. Turistina voi halutessaan vain keskittyä siihen, että maa on kaunis. Sodan jäljet on pääosin siivottu, varsinkin idyllisistä vanhoistakaupungeista ja luostareista. Uutta rakennetaan jatkuvasti. Luonto on uskomaton. Kuitenkin se, mikä vähän kolkutti takaraivossani jo Kroatiassa, nousi Bosnia-Herzegovinassa jatkuvaan pohdintaan. Sota nimitäin.

Ottomaanikodin (museo) sisäpiha
Kadulla kävellessä kaikki on rauhallista. Mostarin vanhakaupunki on täysin korjattu. Asuimme nuo muutamat päivät asunnossa, joka sijaitsi aivan vanhan rintaman vieressä. Sen uutuutta hohtavien rakennusten seurassa nököttävät vanhojen kotien, kauppojen ja pankkien rauniot, jotka luonto on ottanut valtaansa. Ammunnan jäljet seinissä muistuttavat ajasta, kun tiellä ei ollut turvallista kulkea. Kun kroatit olivat toisella puolella, bosniakit toisella ja serbit vuorilla, jotka reunustavat kaupunkia.

Maailma ilman ihmisiä
Lueskelin muiden kokemuksia netistä ennen reissua ja huomasin, että monia suomalaisia keskustelupalstoilla jotenkin pelottaa Bosnia-Herzegovinaan meno. Ihan turhaan. Vaikka sota paikoitellen näkyy, se on kuitenkin ohi. Mostar on erittäin turistiystävällinen kaupunki, jossa on paljon kaunista ja kiinnostavaa nähtävää ja koettavaa. 

Iltaisin satoi
Mekin tietenkin turisteilimme antaumuksella. Mostarin vanhakaupunki on komea. Se on erityisen kuuluisa vanhasta keskiaikaisesta sillastaan, joka ei ole enää oikeasti vanha, sillä se räjäytettiin sodassa ja rakennettiin sittemmin takaisin. Sukeltajapojat hyppivät sillalta alas joka päivä, jos vain saavat turisteilta tarpeeksi rahaa. Ei muuten mikään ihan kevyt hyppy, sillä sen lisäksi, että pudotus on valtava, niin vettä ei ole alla kuin muutama metri, joten jos hyppää väärin, niin todennäköisesti vammautuu tai kuolee. Sitä sitten miettii, että maksaisiko enemmän kun hullu mies noin vaarantaa henkensä vai ei ollenkaan juuri samasta syystä.

Oli jännittävää käydä ensimmäistä kertaa elämässään moskeijassa ja kiivetä minareettiin, vaikka kyseinen moskeija ei ollutkaan enää aidossa käytössä. Kiinnostavaa oli myös, että melkein mistään ruokakaupoista ei saanut ollenkaan punaista lihaa ja kaikki maito oli (omasta suppeasta ja nirsosta näkökulmastani) pahaa, sillä se oli ultrapastöroitua.

Počitelj
Aivan lähellä Mostaria on myös monia hienoja kohteita. Kaunein näistä oli Kravicen vesiputoukset, jossa pääsee uimaankin upeiden vesiputouksien äärelle. Kiinnostavin oli Počitelj. Ennen kuin ottomaanit saapuivat alueelle, Herzegovinan asukkaat yrittivät valmistautua tulevan hyökkääjän varalle rakentamalla linnoituksen, Počiteljin. Linnoitus oli aivan urpon pieni sellaiselle valloittajalle kuin ottomaanit ja se valloitettiinkin heti. Ottomaanit eivät kuitenkaan laittaneet paikkaa maan tasalle, vaan ottivat sen itse käyttöönsä ja nykyään linnake on pieni kylä moskeijoineen. Kylässä jopa asuu päälle tusinan perhettä.

Vierailun arvoinen kohde on mielestäni myös dervissimunkkien luostari, joka sijaitsee jyrkän vuoren suojassa joen vieressä. Vuoren päällä on lisäksi herttuan linna, joka ei liity noin muuten dervisseihin. Linna on kuitenkin tärkeä, sillä kyseisen herttuan mukaan on koko Herzegovina nimetty. Sana tarkoittaa nimittäin herttuakuntaa. Dervissimunkit edustavat yhtä islamin haaraa. Heidän tavoitteenaan on palvella Jumalaa ihailemalla sitä kaikkea kaunista: luontoa, musiikkia, runoutta, minkä hän on luonut ja hiljentyä sen äärellä tai tanssia itsensä ekstaasiin asti ja olla näin lähempänä Jumalaa. Ei yhtään huonompi suunnitelma. Jos minulta kysytään, niin tällaista uskonnon pitäisikin olla. Tietenkin heitäkin on ajan saatossa vainottu ja katsottu muutenkin kieroon. Keitä nyt ei olisi.

Kravicen vesiputoukset
Och samma här
Dervissiluostari
Matkan vaikuttavin kokemus oli iToursin järjestämä Death of Yugoslavia -kierros. Olin lukenut siitä netistä ja se oli saanut huippuarvostelut, joten olin aivan täpinöissäni. Opastus olikin mahtava. Opas Miran avasi upeasti niitä syitä ja tapahtumia, jotka johtivat Jugoslavian syntyyn ja lopulta sen väkivaltaiseen tuhoon. Kävimme todella kiinnostavissa kohteissa, kuten hylätyssä maanalaisessa taistelulentokoneiden säilytyspaikassa, joka oli aivan valtava. Kun huusi pimeään, kaiku vain jatkui ja jatkui, loputtomasti. Jos käyt ikinä Mostarissa ja olet ollenkaan kiinnostunut Jugoslavian hajoamisesta, niin tämä on aivan pakollinen juttu sinulle. Vaikka olen lukenut aiheesta itsenäisesti, tuntui tämä kokemus silmät avaavalta. En oikeastaan halua kertoa kierroksen kohteista enempää, jos vaikka joku innostuu menemään sille.
Nämä styroxipalat oli joskus maalattu kallioseinämän kaltaiseksi peittämään
piilossa oleva lentokonevaraston suuaukko.
Kaksikymmentä vuotta sodasta ja edessä on valtio, joka korjaa itseään pala palalta. Joskus mietin, miten kaikki voivat vain jatkaa eteenpäin ja unohtaa sen kaiken pahan mitä tapahtui. Siitä on niin lyhyt aika, että nykyiset aikuiset olivat paikalla silloin. Vanha katkeruus ja epäluottamus ovatkin vielä sen verran nahoissa monilla, että se onkin vaikeaa. 

Hallintokin on järjestetty erittäin monimutkaisesti. En nyt rupea sitä tässä availemaan. Hyvä, jos itse kunnolla edes ymmärrän sitä. Mutta kuvaavaa on, että maalla on yksi pääkaupunki, kaksi poliittisesti erillistä aluetta (Bosnia-Herzegovinan federaatio ja Bosnian Serbitasavalta) ja kolme presidenttiä. Vaikka valtion nimi on Bosnia ja Herzegovina, ei näillä kahdella alueella ole kuin maantieteellistä merkitystä. Vaaleissa on pakko äänestää niitä poliittisia puolueita, jotka edustavat sitä etnistä ryhmittymää, johon itse kuulut. Tärkeimmät puolueet, kommunistista puoluetta lukuunottamatta, ovatkin puolueita, jotka ajavat erityisesti juuri serbien tai kroaattien tai bosniakkien asioita. Tämä tuntuu minusta melko tehottomalta ja suorastaan rampauttavalta. 

Tilaukseen tarvitsisi enemmänkin kunnon propagandakoneistoa tukemaan yhteistunnetta. Esimerkiksi kunnostamalla upea, mutta aivan hunningolle jätetty partisaanien hautausmaa Mostarissa, jossa lepäävät yhdessä kaikki uskontoon tai mihinkään muuhun katsomatta ne, jotka yhdessä taistelivat Bosnia-Herzegovinan itsenäisyyden puolesta. En yleensä ole mikään nationalismin kannattaja, mutta tässä tapauksessa pieni määrä yhteenkuuluvuuden tunnetta tekisi varmasti terää.

Kuitenkin tavallisten ihmisten päivät ovat ihan samanlaisia kuin meilläkin. Ilot, huolet, puheenaiheet samoja. Sää on samanlainen ihmettelyn aihe kuin meillä Suomessakin tänä kesänä, sillä lähes joka ilta on satanut. Yhteiselo on yllättävän nopeasti luonnistunut yllättävän hyvin. Koulutetummissa luokissa ihmiset eivät välitä enää niin paljon, mistä toinen on tullut. Onneksi he pystyvät tähän. Pakkohan meidän ihmisten on. Kaiken tämän sodan keskellä, joka ei tunnu loppuvan maailmasta koskaan. Joskushan niiden konfliktien on loputtava. Joskushan?

Szymborskalla on kaunis runo aiheeseen liittyen. Miten sota on kaiken loppu, mutta sen jälkeen on uusi alku: siivouksen ja unohtamisen aika, kunnes kukaan ei enää muista millaista sota oli ja miksi sitä edes käytiin. Sen runon haluan vielä jakaa kanssanne.

LOPPU JA ALKU

Joka sodan jälkeen
jonkun pitää siivota.
Minkäänlainen järjestyshän
ei synny itsestään.

Jonkun pitää työntää
tiilimurska tien sivuun,
jotta täydet ruumisvaunut
mahtuvat ajamaan.

Jonkun pitää sukeltaa 
liejuun ja tuhkaan
sohvan vietereihin
lasinsiruihin 
ja verisiin rääsyihin.

Jonkun pitää hilata
hirsi seinän tueksi,
jonkun laittaa lasit
ja nostaa ovi saranoille.

Ei se kelpaa kuviin 
ja vaatii monta vuotta.
Kamerat ovat jo matkalla 
kohti toista sotaa.

Sillat pitää rakentaa
ja uudet asemat.
Hihansuita kääritään 
riekaleiksi asti.

Joku luuta kädessään
muistelee entisaikoja.
Joku kuuntelee
nyökytellen päätään,
joka pysyi harteilla.
Mutta jo aivan lähellä 
alkavat jotkut kiemurrella,
sillä heitä pitkästyttää.

Joku vielä toisinaan 
kaivaa esiin pensaan alta
ruosteensyömiä perusteita 
ja kantaa ne jätekasaan.

Ne, jotka tiesivät,
mistä oli kysymys,
tekevät tilaa niille,
jotka tietävät vähän.
Ja vähemmän kuin vähän.
Ja lopulta eivät mitään.

Nurmella, joka on peittänyt
syyt ja niiden seuraukset,
jonkun pitää loikoilla
heinänkorsi hampaissaan
ja tuijotella taivasta.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti