Kenia-Tansania-kierros: Kenia

Jambo!
(=tervehdys swahiliksi kun samanaikaisesti halutaan sanoa hei, mutta myös oletetaan, että seuraavaksi jatketaan englanniksi)

Kenyan airlines laskeutui aikaisin aamulla Nairobin kentälle. Matka-aikaa oli mennyt välilaskuineen noin 11 tuntia. Lentokoneessa huonosti nukutun yön jälkeen en oikein jaksanut keskittyä taksikuskin small talkiin. Katselin vain järkyttävää Nairobia, joka oli köyhä, täyteen ahdattu, käsittämättömän sotkuinen liikennesekamelska ja ajattelin, että mihin ihmeeseen olen oikein tullut. Se olikin minun ainoa negatiivinen ajatukseni koko reissun aikana, joka loppujen lopuksi osoittautui kauneimmaksi, elämyksellisemmäksi ja kiinnostavimmaksi matkaksi, jolla olen koskaan ollut.

Järjestetty seikkailu

Olen aina suhtautunut vähän skeptisesti pakettimatkoihin, päinvastoin olen halunnut suunnitella ja järjestää kaiken itse. Afrikka kuitenkin jännitti meitä ja Kilroyn kautta varasimme kiinnostavan kuuloisen 12 päivän seikkailumatkan Keniaan ja Tansaaniaan.

Seikkailumatkan järjestäjä oli Etelä-Afrikkalainen Drifters. Driftersin toiminta-ajatuksena on ensinnäkin tukea matkakohteina olevien alueiden luonnon säilyvyyttä sekä paikallisten hyvinvointia. Toiseksi tarkoituksena on seikkailla eli paikat, joihin mennään, eivät ole turismin kyllästämiä. Käytännössä tämä tarkoittaa pitkiä automatkoja, telttailua, ruuan tekemistä ulkona, joustavuutta muuttuvissa tilanteissa ja sääolosuhteissa sekä tietenkin kaiken kauniin ja elämyksellisen kokemista ja näkemistä. 

Täytyy sanoa, että olen nyt ehdottomasti ainakin tälläisen pakettimatkailun fani. Matkustin kaksi viikkoa aivan mahtavassa seurassa, koin niin paljon elämyksiä, että sydämeni täyttyi jatkuvasti yli äyräiden ja lisäksi oikeasti pätevän oppaan jatkuva mukana olo aiheutti sen, etten ole varmaan millään matkalla oppinut niin paljon uusia asioita kuin tällä.

Ensimmäisenä päivänä tiesin tulevan ohjelmamme, mutta en kuitenkaan oikeasti mitä on tulossa. Odotimme iltaa, jolloin tapaisimme oppaamme ja tsekkasimme Nairobin keskustan, Minun Afrikkani kirjoittaneen Karen Blixenin kodin ja kävimme syöttämässä kirahveja kirahvikeskuksessa. Nämä olivat ihan kivoja juttuja (varsinkin kirahvin syöttäminen. Niillä on ihan mielettömän pitkä kieli!), mutta Nairobi on kyllä ihan kamala paikka. Se oli köyhä, kurja ja likainen. Täynnä slummeja ja roskia. Tunsin oloni surkeaksi ja etuoikeutetuksi koko päivän. Hotellimme kuten muidenkin "parempien" rakennusten ympärillä oli muurit, aseistettu vartija päästi meidät sisälle ja meille tarjoiltiin tarjottimelta appelsiinimehua. Muurien ulkopuolella kaupunki tuntui vaaralliselta. 

En ole ottanut tästä kuvia, kuten en muutenkaan pahemmin mistään kaupungeista tai kylistä, sillä tuntui epäkohteliaalta ottaa kuvia ilman lupaa ja hankalalta pyytää lupaa. Siispä lähes kaikki tämän ja seuraavan postauksen kuvat ovat luontokohteista.

Karen Blixenin koti. Ihan mielenkiintoinen paikka. Opastus kuuluu pääsylipun hintaan.

Katso nyt, miten pitkä kieli sillä on!

Onnellinen kirahvin syöttäjä

Matka alkaa

Näkymä isolle hautavajoamalle

Kello kuudelta illalla tapasimme oppaamme eli Zimbabwen shonalaisen Docin ja Kenialaisen Luo-heimoon kuuluvan Miken sekä koko pienen ryhmämme, johon kuului kaksi norjalaista tyttöä, kaksi saksalaista naista ja yksi ranskalainen mies sekä tietenkin me kaksi innokasta suomalaista. Ensimmäisenä iltana vain juttelimme tulevasta ja seuraavana aamuna lähdimme kohti seikkailuita.

Seikkailu alkoi liikunnallisissa merkeissä, sillä pienen ajon jälkeen kiipesimme mt. Longonotille, nukkuvalle tulivuorelle. Nousu oli helppo, sillä kävelimme todella hissukseen. Longonotilla kuulin ensimmäisen kerran oppaamme Miken suusta swahilin sanonnan pole pole eli hitaasti hitaasti. Pole pole on se miten asiat kannattaa tehdä. Näin tulee valmista ilman, että henki lähtee. Näin on myös mahdollista, että ihmiset pystyvät tekemään erittäin rankkoja töitä selviytymisensä eteen. Pellot, karja, vedenhaku, polttopuut, kaikki on hoidettava ja usein pitkien välimatkojen takaa. Töitä painetaan koko päivä, mutta rauhalliseen tahtiin. 

Monet nuoret myös juoksivat vuoren noin kolmen kilometrin nousun, sillä hitaasti menon lisäksi juokseminen on tärkeä juttu, kuten lukuisat juoksumestarit Keniasta hyvin todistavat. Me emme juosseet, mutta askel askeleelta nousimme korkeammalle. Perillä näky niin tulivuoren kraateriin kuin kaukaisuuteen halki ison hautavajoaman oli henkeäsalpaavan kaunis.

Akasiapuita. Pienet pallurat puissa ovat muurahaisten koteja. Muurahaiset elävät symbioosissa puun kanssa. Molemmat suojelevat toista. 

Nousu Longonotin vuorelle

Perillä

Longonotin kraateri

Illalla vierailimme Joy ja George Adamsin entisessä kodissa Elsameressä. Kodin nimi tulee Simban jälkeen maailman kuuluisimmasta leijonasta Elsasta, jonka Adamsit kasvattivat pennusta aikuiseksi ja palauttivat sitten onnistuneesti luontoon, jossa Elsa myöhemmin sai vielä poikasiakin. Tämä oli historiallista, sillä tiedettävästi Elsa oli ensimmäinen leijona, jonka kanssa oli onnistuttu tekemään näin. Elsasta tuli julkkis, kun Joy Adams kirjoitti Elsasta kirjan, josta tehtiin lisäksi elokuva. Adamsit jatkoivat koko loppuelämänsä työtä villikissojen kanssa. Tosin George jatkoi työskentelyä leijonien parissa, kun Joy siirtyi gepardien ja leopardien pariin. Mielenkiintoista on myös, että vaikka he molemmat elivät melko vanhaksi, oli molempien loppu väkivaltainen. Joyn murhasi hänen palkollisensa ja Georgen yhdeksän vuotta myöhemmin salametsästäjä.

Elsameressä on nykyään museo ja kahvila. Ympärillä on villiä luontoa. Colobus apinat juoksentelevat puissa ja kesken kauniin iltahetken seeprat marssivat pihalle. Apinat ovat nopeita peijjoonia. Yksi niistä tuijotti hetken meitä arvioivasti ja pani sitten uskomattomalla vikkelyydellä toimeen ryöstöoperaation, jonka seurauksena toinen norjalaisista menetti kolme pientä kakkupalaa. Tyytyväinen apina söi saaliinsa turvassa oksistossa sitä muille jakamatta.

Kakkuvaras hetkeä ennen rikosta

Seeprojen vierailu

Sen yön ja seuraavan vietimme teltassa Naivasha-järven rannalla. Kesäkuu on näillä alueilla talvea, mikä tarkoittaa päivisin samaa tai oikeastaan vähän parempaa kesäsäätä kuin Suomessakin on odotettavissa eli välillä on tosi lämmin ja välillä vähän vähemmän lämmin. Yöllä sen sijaan meni lähemmäs nollaa. Tämän vuoksi olin käynyt ostamassa meille ihanat untuvamakuupussit, joissa oli hyvä nukkua kylmänäkin yönä. Norjalaisraukoilla ei ollut ensimmäisenä yönä kuin kesäiset silkkimakuupussit, eivätkä he kuulemma nukkuneet palelultaan yhtään. Onneksi oppaillamme oli heille seuraaviksi öiksi varamakuupussit.

Telttamme Naivasha-järven rannalla ja pieni apina!

Näkymä teltalta rantaan

Apinoita oli itse asiassa aika paljon.

Kulkuvälineemme oli sellainen pieni bussirekka, jonka nimesimme heti taikarekaksi, sillä siinä oli kaikki mukana: mm. keittiö, jonka ääressä oppaamme Doc laittoi avustuksellamme lähes kaikki ateriamme. Välillä tosin myös grillasimme nuotiolla ja pari ateriaa söimme paikallisissa paikoissa. Doc oli mestarikokki, sillä hän oli viettänyt monta vuotta kahdestaan äitinsä kanssa ja äiti oli opettanut vastentahtoisen lapsensa ensin laittamaan ruokaa ja sitten jopa nauttimaan ruuan laitosta. 

Taikarekka avattuna

Aamiaista taikarekan kyljestä

Oppaamme

Oppaamme Doc

Tässä kohtaa haluan oikeastaan kertoa enemmän Docista, sillä en usko, että matkamme olisi ollut läheskään yhtä hieno ilman häntä. Lisäksi hän on minusta erittäin kiehtova henkilö, jonka elämänkokemuksissa olisi ehdottomasti elokuvan aiheeksi, Joten minun on oikeastaan pakko kertoa teillekin hänestä juttu tai pari. Meillä oli toinenkin opas, Mike, mutta hän oli mukanamme vain osan ajasta. Hänkin oli erittäin lämmin ja mukava ihminen.

Docin nimi oli oikeasti Doctor. Hän on ison perheen (muistaakseni 8 lasta ennen häntä, mutten pistäisi päätäni pantiksi) viimeinen lapsi. Hän syntyi keisarinleikkauksella ja koska lapsia, jotka syntyvät näin pidetään erityisen fiksuina, halusivat vanhemmat hänelle erityisen nimen. Nimen keksiminen oli vaikeaa, joten ensimmäiset kuukaudet hän vietti nimettömänä, kunnes vanhemmat päätyivät nimeen Doctor, sillä viisaasta lapsesta voisi hyvin tulla vaikka lääkäri.

Aluksi näyttikin siltä, että näin voisi käydä, sillä lapsi oli kuin olikin aika välkky tapaus ja koulu sujui helposti. Sitten kaikki muuttui. Perheen isä kuoli tapaturmaisesti, eikä rahaa enää ollut. Perhe joutui muuttamaan, koulu vaihtui yksityisestä julkiseen, välillä kärsittiin kovaakin puutetta. Pieni Doc, joka oli tottunut helppoon elämään, muun muassa koulukyydityksiin, joutui nyt kävelemään yhteensä noin 8 kilometriä päivittäin. Uudessa koulussa hän oli friikki, jolla oli aivan ihme nimi, erilaiset housut kuin muilla ja joka vielä meni ensimmäisenä päivänä esittelemään itsensä englanniksi. Häntä kiusattiin armottomasti.

Vanhemmat sisarukset muuttivat pois ja Doc asui äitinsä kanssa kaksistaan. Heistä tuli todella läheiset. Äidin rahat eivät riittäneet koulumaksuihin, joten Doc kävi töissä. Noin kymmenen vuoden päästä isän kuolemasta äiti sairastui ja kuoli hänkin. Tämän jälkeen Doc katosi tavallaan hetkeksi itsekin.

Minua on aina ihmetyttänyt se, miten eri tavoin ihmiset vastaanottavat vastoinkäymiset. Toiset katkeroituvat tai ottavat muuten vain kaiken pessimistisen negatiivisesti. Sitten on sellaisia kuin Doc, joka oli yksi hienoimpia ihmisiä, keitä olen tavannut. Tietenkin hän oli ensinnäkin huippu opas. Doc nimittäin tiesi käytännössä kaikesta kaiken ja osasi kertoa sen kiinnostavasti ja hauskasti kuin stand up -koomikko. Eikä hänen tietämyksensä rajoittunut vain alueen flooraan, faunaan ja historiaan, vaan hän tiesi muustakin maailmasta. Olisimme voineet kuunnella häntä ikuisesti. Toinen norjalaisista tytöistä kiteyttikin tilanteen puolivälissä reissua sanoillaan: "Rakastan kuunnella, kun hän puhuu." Joillakin ihmisillä vain on sellainen karisma, että muut seuraisivat heitä vaikka taisteluun, jos tarve vaatisi.

Toisekseen hän oli hyvä ihminen, joka auttoi kaikkia ja oli mukana monenlaisissa kehittämisprojekteissa aina kylien siivouksesta koulujen rakennukseen. Hän ei myöskään ikinä pätenyt omilla saavutuksillaan, vaan opin niistä olemalla ihan mahdoton kyselijä.

Kerron vielä vain yhden tarinan hänestä, että pääsisin joskus takaisin puhumaan reissustamme. Tämä tarina kuitenkin mielestäni kertoo hyvin millainen ihminen hän on. Eräällä matkalla ryhmässä oli kuusi norjalaista nuorta tyttöä ja kuusi muuta matkalaista. Norjalaisia oltiin neuvottu Kilroyllä, että viisumit voi ostaa ihan hyvin rajaltakin, kun muilla matkalaisilla oli viisumit jo valmiina. Normaalisti tämä onnistuikin, mutta nyt oli viisumikone rikki. He olivat jo ajaneet koko päivän ja nyt matkanteko tyssäsi. Edes lahjontayritys ei onnistunut. Doc soitti pomoilleen Etelä-Afrikkaan. Ohje oli selkeä: firman ohjeissa sanotaan selvästi, että asiakkaiden tulisi hankkia tarvittavat matkustusasiakirjat etukäteen. Firma ei siten ole missään vastuussa norjalaisista ja Doc sai ohjeeksi jättää norjalaiset rajalle ja jatkaa muun ryhmän kanssa. Norjalaiset liittyisivät sitten joukkoon kun pääsisivät. Doc katsoi näitä alle kaksikymppisiä tyttöjä ja kuvitteli jättävänsä heidät yksin vieraaseen maahan niin myöhäisenä kellonaikana. Loppujen lopuksi valinta oli hänelle yksinkertainen. Hän sammutti kännykkänsä. Kysyi hyväksyisikö ryhmä, jos hänellä olisi hieman poikkeuksellinen b-suunnitelma ja myöntävän vastauksen saatuaan, ajoi koko konkkaronkan yönselkään toiselle rajalle, jossa viisumikone toimi. He ajoivat läpi yön ja aamulla he olivat perillä ja lopulta myös kiinni alkuperäisessä suunnitelmassa. Pomot eivät pitäneet tästä ja hän joutui niin puhutteluun kuin kirjoittamaan kirjallisen selvityksen toimistaan. Mukana matkalla oli kuitenkin ollut saksalainen toimittaja, joka kirjoitti lehteensä yksityiskohtaisen kertomuksen matkasta, joten useampi saksalainen otti firmaan yhteyttä ja pyysi juuri Docia oppaakseen.

Meille ei onneksi sattunut mitään ikäviä kommelluksia, mutta niin ystävällinen ja huomioonottava Doc oli meitä kaikkia kohtaan, että jos ikinä pääsen samanlaiselle retkelle, en haluaisi ketään muuta oppaakseni. Ryhmässämme oli lisäksi kaksi Drifters-konkaria, joista toinen oli jopa kymmenettä kertaa Driftersien järjestämällä retkellä ja toista kertaa Docin ryhmässä. Molemmat olivat samaa mieltä, että tässä oli paras opas ikinä ja jos Docin suunnitelma omasta firmasta toteutuisi, siirtyisivät he Driftersiltä hänen mukanaan. Eli vielä ainakin kannattaa Diftersillä kysyä häntä. Päivitän sitten tänne blogiin, jos/kun hänen oma firmansa aloittaa.

Matka jatkuu

Seuraavana päivänä lähdimme ensimmäiselle kävelysafarille. Suomessa on tottunut siihen, ettei villieläimiä näe luonnossa juuri koskaan. Ainakin Keniassa ja Tansaniassa niitä sen sijaan on aivan kaikkialla. Kuulemma paikallisille ihan riesaksi asti. Mutta ihmiselle, josta on aina mukava nähdä jäniksiä kotipihalla, tuntui aivan uskomattomalta olla yhtäkkiä siinä aivan lähellä kirahveja, apinoita, puhveleita, seeproja ja muita vastaavia eläimiä. Jokainen kävelymme eläinten joukossa tästä ensimmäisestä lähtien tuntui jotenkin pyhältä hetkeltä. Sydän oli täynnä iloa ja lämpöä.

Paviaanit virittävät tälläisiä ansoja muiden eläinten pään menoksi.

Kävelysafarin jälkeen menimme Hell's gate kansallispuistoon, jossa vuokrasimme pyörät ja ensin ajoimme ja sitten kävelimme paikoin hyvin vaikeassa maastossa aina kuumille lähteille asti. Maasto oli tuliperäisestä ja helposti murtuvasta materiaalista koostuvaa, joten sateella sinne on vaarallista mennä.

Lähteet taas olivat niin kuumia, että niihin olisi helposti polttanut sormensa ja ne osoittivat hyvin, että alueen tulivuoret vain nukkuvat, sillä vulkaaninen toiminta maan alla lämmitti vettä. Hell's gate näytti minun silmiini ihan Jurassic Parkilta ja puoliksi odotin koko ajan, että meitä vastaan tulee dinosauruksia.

Missä ovat dinosaurukset?

Pyöräilyn jälkeen jatkoimme kävellen haastavassa maastossa

Kuuma lähde. Käteni oikeasti vähän paloi tämän kuvan vuoksi. 

Kiipesimme ylös

ja pyöräilimme taas entisaikaisissa maisemissa takaisin.

Tälle reissulle oli tyypillistä, että heräsimme joka aamu todella aikaisin. Neljännen päivän aamuna nousimme ennen aurinkoa ja aamiaisen jälkeen lähdimme veneretkelle Naivasha-järvelle. Järven reunoilla asui hirveät määrät lintuja ja jopa virtahepoja, jotka tosin säikähtivät meitä ja lähtivät karkuun melko heti. Minulle oli muuten ihan uusi juttu, että virtahevot eivät osaa uida, vaan niillä on aina jalat pohjassa. Virtahevot ovat myös Afrikan vaarallisimpia eläimiä ja tappavat hirvittävät määrät ihmisiä vuosittain, vaikka tuollaisia letkeän loikoilevia kasvissyöjiä ovatkin. Niiden ääni kuulostaa mahtipontiselta naurulta.

Auringonnousun valo oli jotain uskomattoman kaunista

Pelikaani!

Veneretken jälkeen laitoimme kamat kasaan ja lähdimme kohti Masai Maran kansallispuistoa. Masai Mara oli kuin meri, ruohomeri. Silmänkantamattomiin tasaista maata. Se oli jotenkin uskomatonta. 

Masai Mara kuin meri

Seuraava makuupaikkamme kahdeksi seuraavaksi yöksi olikin lodge eli aika fancy-pantsyä telttailun jälkeen. Meillä oli oma pieni kuisti ja sänky näytti hyttysverkkoineen aivan lapsuuteni haaveiden prinsessasängyltä. Meitä oli jälleen komitea vastassa appelsiinimehutarjottimineen. Eteläisessä Afrikassa kuuluu monissa kulttuureissa kuulemma hyviin tapoihin tarjota vieraille vesi- tai mehulasillinen ja tätä käytetään yleisesti hotelleissa ja hienommissa lodgeissa. Lodge on siis sellainen mökkirivitalotyyppinen majoitusratkaisu. 

Lodgen vieressä asusteli joessa ihan mahdoton määrä virtahepoja ja ainakin yksi krokotiili. Välissämme oli kuitenkin sähköaita. Seuraavana aamuna heräsin itse jotenkin omaa innostuslevottomuuttani viideltä, kietouduin makuupussiin ja katselin auringonnousun ihmeellisissä väreissä kylpeviä virtahepoja kunnes huomasin, että Docin oli herännyt ja menin auttamaan häntä aamiaisen teossa.

Virtahepoja

Seuraavana päivänä kävelysafarilla näin elämäni ensimmäisen vapaan elefantin. Jos aiemmat hetket olivat jo tuntuneet pyhiltä, niin tämä vasta tuntuikin. Tämä oli myös ensimmäinen kävelyretki, jolla meillä oli mukana aseistettu rangeri. Pysyimme vielä aika kaukana norsuista. Ranger varoitti niiden vaarallisuudesta, joten ihailimme niitä matkan päästä. Tosin en tiennyt silloin, että muutama päivä myöhemmin Tansanian puolella norsu säikäyttäisi meidät liittymällä seuraamme kesken nuotiohetken. Ne ovat kyllä kauniita valtavia möllyköitä.

Silmieni ensimmäinen norsu

Iltapäivällä teimme ajelusafarin taikarekallamme. Etsimme leijonia, mutta emme vielä nähneet yhtään. Sen sijaan näimme kyllä vaikka sun mitä muuta.

Tämä kuva on vähän epäselvä, mutta magnustit ovat minusta ihan hirveän ihania, niin se sai silti tulla mukaan.

Se olikin viimeinen päivämme Keniassa. Seuraavana aamuna heräsimme jälleen ennen auringonnousua ja ajoimme aina auringonlaskuun asti. Näiden kahden aurinkotapahtuman välissä vaihdoimme valtiota Keniasta Tansaaniaan. Tässä vaiheessa aloin myös ystävystymään matkakumppaneihini, joten unet alkoivat jäämään aika vähäisiksi, kun juttelimme aina myöhään yöhön ja heräsimme aina seuraavana aamuna aikaisin. Me turistit sentään saimme nukkua aina autossa päivällä, mutta oppaamme ajoi.

Olin muuten hirveän yllättynyt siitä, että Kenian ja Tansanian välillä on aivan mieletön näkyvä ero. Tiesin entuudestaan, että Keniassa asustelee vähän päälle 40 erilaista etnistä ryhmää kun Tansaniassa niitä on yli 100, että Kenia on rikkaampi kuin Tansania ja että molempien valtioiden viralliset kielet ovat englanti ja swahili. Swahilia olin opiskellut muutaman sanan ajatellen kuitenkin samalla, että se on vähän turha kieli, kun kuitenkin kaikilla on oma eri äidinkieli, joka ei ole swahili ja kaikki osaavat englantia. Olin myös lukenut jonkin verran molempien alueiden lähihistoriasta. Joten ajattelin, että siellä on varmaan ylipäätänsä vain aika erilaista joka paikassa. Muutos oli kuitenkin huomattava rajan yli mentäessä. Kenia on ihan hirvittävän sotkuinen verrattuna Tansaaniaan, sillä Keniassa surullisen monet heittävät roskat maahan ihan minne sattuu. Kenia on huomattavasti tasaisempi maastoltaan, kun Tansania on kovin vuorinen ja mäkinen. Rakennuksetkin ovat aivan eri näköisiä ja eri tavalla rakennettuja. Hauskin ero oli siinä, että vaikkakin meille molemmissa maissa vilkutettiin ihan hirveästi (varsinkin lapset vilkuttavat), niin Tansaniassa monet näyttivät meille pirun merkkiä. Olin tästä hieman ihmeissäni varsinkin kun merkin näyttämiseen yhdistyi leveä hymy ja usein myös vilkutus toisella kädellä, joten kysyin asiaa Docilta. Pirun merkki tarkoittikin ihan vain tervehtimistä.

Muista Tansanian kokemuksista seuraavassa blogipostauksessa.

Baadaye! 

(=näkemiin)