Frisbeegolfnettisivuilla ohjeistetaan, että Meilahden radalle kannattaa mennä aiemmin paikalla pelannut ihminen mukanaan. Tämä on ihan validi neuvo, koska kaikki väylät ovat metsässä, joka on siis yllättäen täynnä puita, pensaita, kiviä ja kallioita, eikä aina ihan tiedä, että minne mennä tai heittää. Mutta kyllä noinkin pärjäsi. Toiselle väylälle tarvitsimme neuvoja ja kolmannella väylällä heittelimme jonkin aikaa väärään suuntaan ennen kuin tajusimme, ettei siellä kyllä ole yhtään koria, mutta sen jälkeen väylät oli yllättävän helppo löytää.
Kivempaa kenttää ei kyllä voi olla. Suomen vanhimmalla radalla on 16 väylää, joilla heitellä. Maisemat ovat ihanat. Pääasiassa kyseessä on rentouttava metsäretki, mutta välillä saa pelata myös merinäköalalla.
Osaavat pelaajat heittävät niin upeasti, että voisi luulla lentävän lautasen olevan asialla frisbeen sijaan. Meidän kohdalla oli vähän huvittavaa odotella, että edelliset olivat poistuneet väylältä, sillä täydellinen osaamisen puute aiheutti sen, että väylä suoritettiin noin miljoonalla ja vähän päälle heitolla ennen kuin maalin ketjut kolisivat. Olisi luultavasti ollut todennäköisempää kuolla puusta putoavaan käpyyn kuin vahingoittua minun heittämästäni frisbeestä.
Hassua oli se, että olimme ainoat naiset koko metsässä. Vaikea uskoa, että se oli sattumaa. Mikähän lajissa on, että se vetoaa niin voimakkaasti vain toiseen sukupuoleen? Jos sinulla on jotain ideoita, niin pistä viestiä. Minusta se ainakin oli hauskaa ja voisin mielelläni mennä uudelleen ainakin Meilahteen. En tiedä jaksaisinko pelata radalla joka on ruohokentällä. Tuntuu jotenkin tylsältä vaihtoehdolta Meikun jälkeen.
Voisi luulla, että näin läheltä menisi koriin, mutta ei. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti