Karjalan kunnailla

Ukkini perhe yhtä sisarusta vaille oman kodin edessä Pyörittäjässä

Jokainen hetki on täynnä mahdollisuuksia. Jotkut mahdollisuudet valitsemme ja jotkut valitaan meille, oli se sitten kohtalo tai sattuma. Tämmöisiä ajattelin, kun ajoimme lapsuuden perheeni voimin kohti Pohjois-Karjalaa ja äiti kertoi ukistani tarinoita.

Kun ukki oli teini-ikäinen, hänen isänsä kuoli. Isä ei todennäköisesti olisi menehtynyt niin nuorena, mutta naapuri ilmiantoi hänet sisällissodan jälkeen valkoisille, minkä vuoksi hänet lähetettiin vankileirille. Hän selvisi leiristä hengissä, mutta menetti terveytensä, eikä elänyt enää pitkään vapauteen päästyään. Todellisuudessa isä ei edes ollut poliittisesti aktiivinen. Naapuri ilmiantoi hänet, sillä he olivat riidoissa.

Koska lapsia oli paljon, hengenpitimiä niukasti ja äiti nyt yksin, sai ukkini järkevänä nuorena miehenä takuuvarman idean: hän lähtisi äidin siskon luokse. Tädillä oli mies, muttei jälkikasvua. Tietenkin täti haluaisi ottaa hänet lapsekseen. Se olisi win-win kaikille.

Suunnitelman toteutus ei kuitenkaan mennyt odotetulla tavalla, sillä täti ei halunnutkaan häntä pojakseen. Ukkini palasi murhemielin takaisin ja päätti ruveta munkiksi. Hän istui Laatokan rantaan odottamaan lauttaa, joka olisi vienyt hänet Valamon luostariin uuden elämän pariin. Se olisi voinut olla siinä, mutta lautta ei koskaan tullut, joten hän luovutti ja palasi takaisin kotiin. Ja tapasi naisen, jos toisenkin, sai lapsia, lopulta lapsenlapsia, joista yksi olin minä. Historia valitsi toisen tien.

Valamo

Kesän ensimmäisen matkan kohde oli Venäjän puolelle jäänyt Karjala, josta ukkini oli kotoisin. Tarkoituksena oli siis ajaa yhdessä iso-isovanhempieni jälkeläisten kanssa katsomaan niitä maisemia, joista yhteiset sukulaisemme olivat aikoinaan lähteneet evakkoon.

Oli hassua, miten heti rajan yli mentäessä maisemat muuttuivat yllättävän paljon. Isovanhempieni koti on Niiralassa, joka on aivan rajan tuntumassa eli todellakaan ei ole kyse monesta kilometristä, että ollaan Venäjällä. Silti luonto oli siellä todella erilaista: oli kukkia, sun muita kasveja ja perhosia, joita ei näy meillä ja maasto oli huomattavasti mäkisempää.

Karjalan tiet olivat aivan oma lukunsa. Reissun ääninauha oli kokoelma kollektiivisia kohahduksia, kun auto vähän väliä kolahti kuoppien vuoksi kovasti maahan. Koska aiemmin oli satanut, olivat kuopat lätäköitä. Yksi lätäkkö oli pieni valtameri, joten oli pakko tehdä empiirinen testi. Kumpparit jalkaan ja kahlaamaan, että saimme selville miten syvästä kuopasta oli kyse, että uskaltaako siitä edes mennä. Kyseisestä kohdasta selvisimme eteenpäin, mutta tie oli toisessa paikassa auttamattomasti poikki, joten jouduimme kiertämään pitkän pätkän. Oman jännittävyytensä toivat huterat, ohuista rungoista rakennetut sillat, joiden ajaksi nousimme suosiolla koko porukka pois bussista. Me kävelimme ja bussi ajoi hitaasti perässä. Matka jatkui.

Siinä körötellään sillan yli. 

Talot olivat toisaalta samantyylisiä puutaloja kuin mihin kotona on tottunut, mutta suurimpaa osaa ei oltu maalattu, vaan puun oli annettu harmaantua säiden armoilla. Vain ikkunoiden pielet oli monissa taloissa maalattu kirkkailla väreillä esimerkiksi turkoosiksi tai pinkiksi. Jos koko talo olikin maalattu, niin usein erittäin kirkkailla ja vaihtelevilla väreillä. Vaikka toisaalta suuri osa taloista näytti vähän köyhiltä ja puutetta kärsiviltä, olivat ne myös kauniita.

Myös raunioita näkyi vähän väliä

Ensimmäinen varsinainen nähtävyys, jolla pysähdyimme oli Jukan koski. Venäjäksi kylteissä luki Valkoiset sillat. Kyseessä on luonnonsuojelualue, jonka päänähtävyys on korkea koski. Ihan hyvällä omallatunnolla voi sanoa suoraan, että melkeinpä vesiputous. Osa matkaseurueestamme oli myös Jukan sukua, minkä vuoksi menimmekin sinne, mutta ilman mitään sukusiteitä voin sanoa, että paikka oli todella kaunis ja käymisen arvoinen, jos pyörii lähialueella.

Koski ylhäältä

Koski alhaalta

Minulle eniten ajatuksia herätti Pyörittäjän kylä. Nyt se oli vain heiniä, puita ja kivikasoja, mutta joskus siellä oli koti, jossa ukkini lapsuudenperheineen eli ja koulu jossa hän opiskeli ja taloja joissa hänen tuntemiaan ihmisiä asui. Elämä oli köyhää. Esimerkiksi kenkiä ei riittänyt kaikille, joten talvella kenkien kanssa vuoroteltiin. Kengättömiä kannettiin reppuselässä. Muistan, kun ukki kertoi, että joskus hän pissasi jaloilleen saadakseen lämpöä. Välillä nähtiin nälkää. Vanhasta kotitalosta ei ollut tosiaan jäljellä muuta kuin kivikasoja siinä kohtaa missä talo oli ollut ja kivikasa siinä kohtaa missä sauna oli ollut.  

Ukin Pyörittäjän koti nykyään

Mitä kodista on jäljellä

Ukki oli rintamalla, kun lähtö lopulliseen evakkoon tuli. Äiti, isovanhemmat ja lapset lähtivät junalla Lapualle, mutta yhden siskoista piti ajaa lehmät asemalle. Asemalla kävi ilmi, että lehmät pitääkin viedä Lapualle jalkaisin, jos haluaa pitää ne, joten sisko lähti kävellen matkaan. Se ei ollut mikään pikkuinen matka, vaan noin 500 kilometriä kävelyä. Kengät hajosivat jo melkein alkumatkasta, yöt hän nukkui lehmien kanssa ja perillä päästä piti karistella kupillinen täitä, mutta perille hän pääsi.

Perilläkään ei ollut helppoa. Monien paikallisten suomalaisten rasismi omia kansalaisia kohtaan oli rankkaa. Karjalaisia ryssiteltiin ja käskettiin palaamaan kotiinsa. Monet sisaruksista vaihtoivat nimensä suomalaisemmiksi ja luopuivat ortodoksiuskosta, että heidät hyväksyttäisiin paremmin.

Että on se aikamoista.

Pyörittäjältä jatkoimme Suistamoon, jonne ukin isoveli oli haudattu hänen kaaduttuaan talvisodassa. Tarkkaan hautapaikkaa ei tiedetä, mutta paikalla on muistomerkki kaikille siellä kaatuneille. Hauta kaivettiin yöllä, sillä olisi todennäköisesti saanut pommista, jos olisi sinä aikana alkanut sellaista puuhailemaan keskellä päivää.

Suistamon kirkko

Huiveja naisille, että hekin saavat tulla sisälle siveettömien päidensä kanssa

Jumalanpalvelus alkoi

Suistamosta ajoimme Sortavalaan, jossa yövyimme. Sortavala on pikkukaupunki, jonka kiinnostavin puoli on se, että siitä on tunnin matka kantosiipialuksella Valamon luostariin. Sortavalassa on Relax-niminen ravintola, jossa söin kesälomani tähän mennessä parhaan aterian: viiriäistä. Muuten Sortavala ei ole kovin ihmeellinen. Se on halpa kaupunki, jossa asuu ja syö hyvin pikkurahalla ja josta on hyvä sukkuloida Karjalan muihin kohteisiin.

Valamon luostari oli sen sijaan erityinen paikka ja ehdottomasti käynnin arvoinen. Oli ihmeellistä, että Laatokka, jolla Valamon saari sijaitsee, on järvi eikä meri. Se on nimittäin aivan valtava järvi. En ole ikinä ollut järvellä, jonka horisontissa on ollut vain vettä ilman maan häivääkään.

Valamolla on kiehtova historia. Vaikka se on luostari, rauhoittumisen ja pyhiinvaellusten kohde, on sen menneisyys täynnä väkivaltaa, kun kerta toisensa jälkeen ovat valloittajat tulleet, tuhonneet, ryöstäneet ja tappaneet. Aina luostari on rakennettu lopulta takaisin. Suomalaiset munkit veivät sotien jälkeen evakoituessaan mukanaan lähes kaiken arvokkaan ja kuljettivat sen pääasiassa perustamaansa uuteen Valamon luostariin Heinävedelle. Neuvostoliiton aikana kirkko oli aika kovan kohtelun alaisena: torni oli sortunut ja pääkirkko vesivahingon vallassa. Luostaritoiminta oli lopetettu ja aluetta käytettiin muun muassa sotilastukikohtana. Nyt luostari on kuitenkin aloittanut uuden elämän ja kirkko on täysin remontoitu entiseen loistoonsa.

Valamon kirkko

Pääkirkon alueelle ei naisilla tai tytöillä ole asiaa ilman hametta ja huivia. Paikan päältä annetaan
niitä lainaksi, joten ei haittaa jos ei satu olemaan semmoisia valmiiksi päällä. En ole uskonnollinen tai edes uskova ihminen enää, mutta jos Jumala on olemassa, niin en voi uskoa Hänen pahastuvan paljaasta päästä saati muistakaan vartalonmuodoista, jos Hän kerran ihmisen loi. Ja vähän sapettaa, että juuri naisen hiukset ovat epäkunnioittavat Herran silmissä ihmisten mielestä. Pukeuduin silti kiltisti. Vuosisatojen ja -tuhansien epätasa-arvo uskonnon perinteisiin kietoutuneena ei ole tässä kohtaa saati ulkopuolelta muutettavissa. Pistää se silti miettimään tätäkin periaatteessa pikkujuttua.

Valamon luostarin puutarha

Omenapuut olivat kaksisataa vuotta vanhoja

Huonolla säällä ei Valamoon voi mennä, sillä alukset eivät silloin kulje. Mekin jouduimme lähtemään aikaisemmin kuin olimme halunneet, sillä odotettavissa oli myrsky. Sitä oli vaikea uskoa, sillä taivas oli sininen ja pilvetön. Lähdimme kuitenkin, sillä opas kertoi, että vähän aikaa sitten olivat Valamon vierailijat joutuneet jäämään jopa neljäksi päiväksi saarelle. Paluumatka oli hyvin heittelevä ja esimerkiksi vessassa käynti tuntui kun olisi ollut kovassakin kännissä. Housujenkaan avaamiseen ei tasapaino riittänyt ilman seinään nojautumista eli oli varmaan ihan fiksua lähteä silloin.

Paluu Suomen puolelle sujui pienellä jännityksellä. Meidän perhe jäi koko porukasta pisimmäksi aikaa Venäjän puolelle. Otimme taksikyydin Öljymäelle ja sieltä sitten tuli serkun mies meidät hakemaan. Rajaa ylittäessä kävi venäläisille rajamiehille ahdistavaksi se, että kuskimme oli lisääntynyt yhdestä miehestä viideksi henkilöksi. Hänet otettiin sivuun kuulusteluun, jossa häneltä tiukattiin kuinka hän tuntee meidät, olemmeko sukua, kuka istui missäkin, miksi tulimme Venäjälle yms. Meitäkin jututettiin vähän ekstraa, mutta meidän kuulustelijamme oli hymyilevä ja kohtelias nuorimies, eikä tilanne vaikuttanut ollenkaan uhkaavalta. Pääsimme joka tapauksessa kaikki takaisin Suomeen.

Jänisjoen rannalla

Viimeisen illan ja aamupäivän vietimme isovanhempieni kodissa, jossa oli muutakin sukua koolla ja puhuimme paljon isovanhemmistani, heidän vanhemmistaan ja sisaruksistaan. Minulla oli haikea olo, koska olen ollut siellä viimeksi ukin hautajaisissa. Oli ikävä ukkia ja mummoa. Suru, etten tuntenut heitä niin hyvin. Ilo siitä, että sain kuulla heistä niin paljon.

Muutenkin jokainen Niiralan nurkka on yhtä nostalgiaa. Siellä vietin kaikki lomat kuljeksien ympäriinsä serkkuni/ystäväni perässä. Kiipeilimme kaikkialla minne sai tai ei saanut, mutta ei ollut vielä tajuttu kieltää, pakenimme tukkimiehentäitä, loikoilimme, juttelimme, luimme vitsejä Valituista paloista. Harmittaa kun näen häntä enää niin harvoin, vaikka asumme nykyään jopa samassa kaupungissa.

Muistojen maisemat

Oli hieno reissu. Tuntui, että pääsin jotenkin lähemmäs näitä ihmisiä, joita minulla ei ollut heidän eläessään mahdollisuus tuntea niin hyvin tai ollenkaan. En voi muuta kuin ihailla. Vaikea uskoa, että tällä hemmotellulla pikkupullasella olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvitä niissä oloissa ja tapahtumissa, jos nyt sinne sysättäisiin. Tuntuu myös, että Suomi ja ehkä maailmakin on tullut eteenpäin, vaikka joskus taas tuntuu, että elämme nyt niin turvattomia aikoja. Herättää ajattelemaan ainakin.