Karhunkierros

Yksi elämäni parhaista reissuista ei kohdistunut ulkomaihin, vaikka välillä unohtuikin, että taivaltaa edelleenkin omassa kotimaassaan. Kyseessä on Karhunkierros, 82 kilometriä, tuo ehkä Suomen suosituin vaellusreitti. Suosioon on järkevä syy. Ensinnäkin reitti on kaunis ja monipuolinen. Toiseksi, ja tämä on ehkä tärkeämpi syy, reitti on erittäin hyvin merkitty koko matkalta keltaisilla merkeillä ja sopii näin täydellisesti aloittelijalle, sillä eksymisen vaara ei ole. Ihan rapakunnolla ei kannata lähteä, sillä matkaan kuuluu jyrkkiä nousuja ja laskuja.

Matkasta on jo pari vuotta aikaa, mutta koska se oli minulle niin erityinen ja koska joku teistä voisi saada apua tai kipinän reissuun, niin päätin kirjoittaa siitä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Valmistautuminen:

En valmistautunut tulevaan reissuun mitenkään. Luotin siihen, että oma peruskunto riittää ja lisäksi emme valinneet päivämatkoiksi niin suuria kilometrimääriä, ettei niistä olisi varmasti selvinnyt. Meille matkan tarkoitus oli nimenomaan se matka, eikä määränpää. Tarkoituksena oli nauttia luonnosta, pysähtyä kun huvittaa ja halutessa poiketa reitiltä katsomaan mahdollisia nähtävyyksiä.

Ruokaa sen sijaan valmistelimme urakalla. Teimme erilaisia proteinipatukoita sotkemalla taateleita, mausteita ja proteiinijauhetta yhteen. Niistä tuli muuten hurjan hyviä. Lisäksi kuivasimme itse lihaa, banaania ja tomaattia. Mukaan lähti myös kookoslastuja ja amaranttimuroja. Karhunkierrosta suunnittelevan ei onneksi tarvitse huolehtia vedestä, sillä matkan varrella on paljon virtaavia puroja, joiden vesi on juomakelpoista ja vieläpä hyvää.

Käytännössä otimme ruokaa mukaan aivan liikaa. Taisin syödä vain puolet itselleni varaamastani määrästä. Jotenkin kävellessä ei vain ollut niin kova nälkä. Keho meni vaellusmodelle.

Matka:
Me lähdimme matkaan heti kun kesälomani alkoi eli kesäkuun alussa ja voin suositella todella vahvasti tätä ajankohtaa. Se on nimittäin sesongin ulkopuolella, niin ihmisten kuin hyttystenkin(!) kannalta. Olen kuullut muilta reissun vetäneiltä, että sesonkina Suomen suosituin vaellusreitti on todella ruuhkainen ja poluilla saa kulkea kuin ankkaperheessä konsanaan. Me emme sen sijaan tavanneet juuri ketään. Ne muutamat, joita matkan varrelta löytyivät, tuntuivat tämän vuoksi erityisiltä kohtaamisilta. Suurimman osan ajasta tuntui kuin metsä olisi ollut yksin meidän.

Lensimme Kuusamoon. Kuusamon lentokentällä on niinkin luksuspalvelu, että lentokenttäbussi kuljettaa suoraan Karhunkierroksen alkuun, aloitti sitten Rukalta tai Hautajärven luontotalolta ja vastavuoroisesti vie takaisin lentokentälle jommasta kummasta lopetuksesta. Me aloitimme Hautajärveltä. Karhunkierros ei muuten ole mikään kierros. Se on semmoinen Karhunpötkylä.

Ensimmäinen yöpymispaikka

Ensimmäisenä päivänä tulimme vasta illemmasta perille, joten kävelimme vain päälle 10 kilometriä, pystytimme teltan ja kävimme nukkumaan. Reitin varrella on lukuisia autiotupia, joten omaa telttaa ei varsinaisesti tarvitse, jos menee sesongin ulkopuolella. Me kuitenkin halusimme pelata varman päälle ja myös nukkua rauhassa kaksistaan. Teltassa nukkuminen oli hankalaa vain viimeisenä yönä, kun lämpötila humpsahti lähelle pakkasta. Meidän makuupussimme eivät ole suunniteltuja sellaisille lämpötiloille, ja vaikka yhdistimme ne toisiinsa yhdeksi isoksi pussiksi ja annoimme toisillemme lämpöä, niin yöllä palelin aika kovasti. Jossain vaiheessa yötä olin kääntynyt niin tiiviisti teltan seinää päin, että luulin teltan katon romahtaneen päälleni. Mutta ihan elossa heräsimme.

Paikoitellen oli ikävä kyllä tälläistäkin. Ei onneksi hirveästi. Surullinen näky.

En muista enää tarkkoja matkoja tai niiden paikkojen nimiä, joissa yövyimme. Retkelle lähtevän ei kuitenkaan todella tarvitse panikoida yösijan löytämisestä, sillä autiotupia, laavuja ja telttailualueita on matkan varrella useita. 

Sen muistan, että toinen päivä oli rankin. Kävelimme noin 30 kilometriä ja loppuvaiheessa olin aivan rätti. Jostain syystä sen päivän ilta oli ainoa, jolloin seuranamme oli hyttysiä ja niitä oli aivan vietävästi. Kun lopulta pääsimme suunniteltuun yöpymispaikkaan perille, oli siellä hyttysiä vielä enemmän. Siis aivan järkyttävästi.

Rakensimme teltan paniikinomaisesti ja pakenimme sisälle. Sen jälkeen oli vuorossa massamurha: hyttysten läiskiminen teltan seiniin. Siellä sitä oltiin. Aivan koomassa kuolleina. Aina, jos kävi ulkona, oli pakko suorittaa uusi murharutiini. Ja minähän käyn yleensä kahdesti yöllä vessassa, joten miehelläni oli sitä hauskempaa.

Sitten heräsin viideltä aamulla ja luulin, että on päivä. No, oli valoisaa kuin päivällä. Joka paikkaa särki. Tuntui, etten ikimaailmassa voisi kävellä. Syyttelin itseäni siitä, miten olin voinut olla niin tyhmä, että olin luullut, että selviäisin tällaisesta matkasta harjoittelematta yhtään. Lisäksi mieheni, joka harrastaa paljasjalkakävelyä, oli saanut tikun jalkaansa ja haava märki. Viereisen teltan mies oli herännyt jutteluumme, luullut meidän tavoin, että on aamu ja alkanut hakkaamaan halkoja.

Katsoin kelloa. Se oli vasta viisi. En ole ikinä ollut niin onnellinen siitä, että kello on niin vähän. Kävimme tyytyväisinä nukkumaan ja muutaman tunnin päästä heräsimme aivan uusina ihmisinä.

Muina päivinä kävelimme noin 20 km per päivä. Hyttyset eivät pahemmin häirinneet (ja Offilla pärjää pitkälle), vettä satoi vain pikaisesti yhden kerran, ruoka oli hyvää, vesi raikasta ja maisemat aivan ihastuttavat. Oikeasti, tällaiselle Etelä-Suomen asukille oli todella vaikeaa kuvitella, että on vielä kotimaassaan siinä luonnossa ja niillä pinnanmuodoilla. Kävely oli helppoa ja eteni suurimman aikaa kuin huomaamatta hyvässä matkaseurassa.

Tulimme perille Rukalle neljännen matkustuspäivän keskivaiheilla. Olimme varanneet hotellihuoneen kahdeksi yöksi palkinnoksi pitkästä kävelystä. Suihku varsinkin oli iso palkinto. Uimme ja peseydyimme matkalla vesissä joka päivä, mutta emme käyttäneet pesuainetta, joten lämmin suihku kaikkine pesumömmöineen oli aika ihanaa. Rukalla oli vähän kökköä olla sesongin ulkopuolella. Vain pari ravintolaa oli auki, eikä sitten oikeastaan mikään muu. Kaikki hauskat harrastusmahdollisuudet olisivat olleet käytettävissä vasta seuraavalla viikolla, eikä muuta tekemistä olisi oikeastaan ollut kuin patikointi, ja kun sitä ei enää huvittanut tehdä, niin me käytännössä vain loikoilimme loppuajan.

Ruka näkyy jo

Kaiken kaikkeaan matka oli upea. Maisemat myös. Pelkäsin ennen reissua, että rinkan selässä kantaminen olisi jotenkin ylirankkaa. Lähinnä siksi, kun jo perus kauppareissulla alkaa oma reppu painamaan dinosauruksia. Mutta jotenkin sitä rinkkaa ei edes pahemmin ajatellut. Se vain oli eri juttu ja muutenkin se keveni päivä päivältä kun siirsimme sen sisältöä mahaan. Lisäksi pidimme parinkymmenen minuutin välein minitaukoja, joissa vain otimme rinkan pois selästä, istuimme hetken ja nautimme maisemista sekä toisinaan seuraamme liittyneistä poroista.

Poro!

Toinen poro!

Ihana Suomi