sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kiusaamisesta

Olen muutaman kerran maininnut tässä blogissa, että olen opettaja. Opettajuus ainakin minun kohdallani on aika kokonaisvaltainen juttu: en lakkaa olemasta opettaja, kun lähden vapaa-ajan viettoon. En käytännössä ajattele mitään niin paljon kuin työtäni ja erityisesti oppilaitteni hyvinvointia. Siksi saatan myös viettää ikuisuuksia selaamassa netissä kiusaamiskeskusteluita, joka sinällään on aika ahdistavaa hommaa ja minun pitäisi varmaankin lopettaa se, koska siitä ei varsinaisesti ole mitään hyötyä.

Yksi yleisiä käsityksiä netissä on, että kiusaajat ovat pahoja ja heidät pitäisi saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen ja ehkä mieluiten heittää pois koko tavallisten ihmisten koulusta jonnekin omaan erityiseen kiusaajien kouluun, jossa he saisivat rauhassa mädäntyä. Koululaitosta ja päättäjiä syytetään kiusaajien hyysäämisestä ja kiusattujen hylkäämisestä. Myös vanhempia syytellään.

Minun kokemukseni mukaan, kuten myös tutkimusten mukaan, joita olen lukenut (en nyt laita tähän tarkkoja lähteitä, sillä tämä ei ole sellainen blogi. Lue esimerkiksi Salmivallin Koulukiusaamiseen puuttuminen tai Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä) kysymys ei ole sinällään pahuudesta. Enemmänkin empatian kitukasvuisuudesta. Joka tapauksessa lähes kaikki ihmiset lapsia myöten pitävät kiusaamista pahana juttuna. Näin ajatellen olisi loogista, ettei kiusaamista ikinä tapahtuisi. Ihmiset ovat kuitenkin mahtavia järkeistäessään tekemisiään ja lisäksi me olemme laumaeläimiä, joten joukossa tyhmyys tiivistyy entisestään.

Ensiksi tarvitaan uhri. Kiusatuilla on tutkimuksissa huomattu jonkin verran yhtäläisyyksiä, mutta käytännössä kuka vain kelpaa, sillä jokainen meistä on omituisten otusten kerhoa jollain tavalla. Jokainen meistä on oikeasti outo ja erikoinen. Jokainen. Siispä olemme kaikki oikeasti tavallisia. Voi puhua siitä, että no kun sillä oli oudot vaatteet tai liian muodin mukaiset, se oli niin hiljainen, se oli kovaääninen, se oli lihava, se oli laiha, se oli mitä ikinä, ärsyttävä kuitenkin. Syy löydetään, joku sen keksii ja muut menevät mukaan. Eivätkä he yleensä edes ajattele kiusaavansa. Joskus ajattelevatkin, mutta se syy nähdään joka tapauksessa kohteessa. Sehän on sellainen, ei sen kanssa voi olla. Olennaista tässä on se, miten muut toimivat. Osa alkaa tukemaan kiusaajaa eli virnuilemaan ja naureskelemaan mukana. Saattavatpa heittää jotain omaakin siihen. Jos joku tässä vaiheessa huomauttaa asiasta, voivat kaikki mennä piiloon läppäseinän taakse. Sillä kyseessähän oli läppä. Vitsiä vain. Mitä toi nyt tosissaan ottaa. Osa katsoo hiljaa sivusta. Saattaa tuntua pahaltakin, mutta väliin ei uskalla mennä, koska voisi itse joutua kohteeksi. Jos tilanne on vähän onnellisempi, saattavat jotkut alkaa puolustaakin kiusattua, mutta monissa tapauksissa kiusattu jää yksin.

Tässä vaiheessa jos lapset jätetään itsekseen saattaa meininki alkaa muistuttaa Kärpästen herraa. Jos et ole lukenut kirjaa, niin tiivistetysti: se ei ole mitään nättiä. Se jättää ikuiset arvet ja saattaa viedä hengenkin. Aikuisten täytyy siis puuttua. Puuttuminen on kuitenkin erittäin vaikeaa. On varmasti kouluja, rehtoreita ja opettajia, jotka eivät välitä tai ovat niin leipiintyneitä työhönsä/elämäänsä, etteivät jaksa, mutten ole itse henkilökohtaisesti tavannut tällaisia. Tuntuu varmasti hirveältä kun itseä tai läheistä lasta kiusataan, eikä saa apua siihen. Toivottavasti tällaista ei tapahtuisi. Ainakin voin omalta kohdaltani sanoa, että välitän aivan helvetin paljon.

Kaikilla kouluilla täytyy olla nykyään jokin kiusaamisen vastainen ohjelma. Monilla on käytössä KiVa-koulu. Sitäkin olen nähnyt usein, että KiVa-koulua parjataan siitä, että näissäkin kouluissa, joissa se on käytössä edelleen kiusataan. Tämän ei pitäisi olla ihmetyksen aihe, sillä KiVa ei poista kiusaamista. Miten se voisi? Vai onko joku keksinyt tavan, miten olisimme kaikki mukavia toisillemme? KiVan idea on, että kiusaamista yritetään ennaltaehkäistä pitämällä kiusaamisen vastaisia tunteja, joissa oppilaille esimerkiksi yritetään vääntää rautalangasta, että toiselle ei saa olla ilkeä, vaikka mikä olisi, miten puolustaa muita, miten puolustautua itse. Lisäksi mukana tulee toimintaohjeita opettajille miten toimia jos ja kun kiusaamista silti tapahtuu.

Se on silti niin vaikeaa. Kiusaamisesta on kyse, kun vahingonteko on jatkuvaa ja tahallista, mutta tämän kaiken päälle lapset ehtivät olla inhottavia toisilleen vaikka kuinka ennen kuin se edes täyttää kiusaamisen tunnuspiirteet. Oikeasti. Minusta tuntuu, etteivät monet tiedäkään sitä, mutta lapset ovat jatkuvasti inhottavia toisilleen. Ne kivatkin, ihan tavalliset lapset. He vasta opettelevat sosiaalisia taitoja. Mutta eivätpä aikuisetkaan pysty olemaan mukavia tai edes neutraaleja toisilleen. Joskus se uuvuttaa aika paljon, mutta eipä siinä ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää parhaansa. Itse ainakin toivoisin, että me aikuiset luopuisimme syyttelystä ja tekisimme kaikkemme kiusaamisen ennaltaehkäisyksi ja epäonnistuessamme vain toteaisimme, että nyt on käynyt näin, mitä teemme ja sitten yhdessä yrittäisimme lopettaa kiusaamisen kierteen. Joskus se tuntuu aika utopistiselta, mutta Les Miserablesin sanoin: "Will you join in our crusade? Who will be strong and stand with me? Somewhere beyond the barricades is there a world you long to see?"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti