Matkalla Gdanskissa

Gdanskin jokikatu

Tämän kesän kolmannen matkan kohteena oli Puolan Gdansk. Olen käynyt Gdanskissa enemmän kertoja kuin missään Suomen ulkopuolisessa kaupungissa, sillä se on isäni kotikaupunki ja siellä edelleenkin asuu sukulaisiani. Gdansk on siis tavallaan minulle kuin toinen koti, täynnä lapsuuden muistoja. Niinpä tämä reissu poikkesi joiltain osin perusturisteilusta, ainakin tunnetasolla.

Asuimme mummolassa. Olin asunnossa ensimmäistä kertaa sitten mummoni kuoleman ja minulla oli jatkuvasti vähän hämmentynyt olo, sillä mummoa ei ollut missään, mutta hänen tavaransa, vaatteensa, jopa tuoksunsa olivat siellä. Puolan mummo oli ainoa isovanhemmistani, jonka tunsin edes jotenkin, sillä hän eli aikana, jona minä en ollut vain typerä itsekeskeinen pikkulapsi tai teini. Hän oli lämmin ja kiltti ihminen, joka tunsi syvästi. Niin syvästi, että hän oli aina valmis itkemään jonkin surullisen asian vuoksi ja hän oli mahdottomin huolehtija, jonka olen ikinä tavannut, mutta hän oli myös kova nauramaan ja iloitsemaan. Hän osasi loputtomasti erilaisia lauluja ja lauloikin paljon. Hän oli iltavirkku ja laittautui aina kauniiksi lähtiessään kaupungille. Hän rakasti kokista. Hän oli näitä asioita ja paljon muuta. Hänen nimensä oli Krystyna.

Kerrostalo, jossa isovanhempani asuivat (ja tällä matkalla myös me) sijaitsee alueella, jonka nimi on Nuorten asuinalue. Tämä siksi, että kun se 60-luvun alussa rakennettiin, niin siellä asui vain nuoria pareja pienine lapsineen. Jopa puiden taimet olivat pieniä. Nyt taloissa asuu lähinnä vanhuksia ja puut pihassa ovat kasvaneet. Asuinalueen takana alkaa valtava luonnonsuojelualue. Metsä on aivan erilainen kuin ne, joihin olemme Suomessa tottuneet. Se on sellainen metsä, jonne voi hyvin kuvitella kevyesti haarniskoidut miehet ratsastamassa kohti seikkailuja lehtipuiden katveessa. Siellä myös näkee usein villieläimiä. Tällä kertaa siellä kävellessämme törmäsimme villisikalaumaan, mikä oli hieman pelottavaa ja erittäin jännittävää.

Täällä vaanii villisikoja ja kauriita

Gdansk sijaitsee aivan kasubien alueen vieressä, joten serkkuni sai idean, että vuokrasimme auton ja lähtisimme kiertelemään heidän mailleen. Näin myös teimme. Kasubit ovat slaavilainen kansa, jolla on oma kieli ja identiteetti. Heitä on maailmassa noin satatuhatta, joista lähes kaikki asuvat kyseisellä alueella. Kasubien kotiseutu on kaunista, täynnä metsiä ja järviä. Lisäksi siellä on monia kiinnostavia vierailukohteita. 

Suuntasimme ensiksi Szymbark-puistoon. Puisto on erikoinen sekamelska kaikkea mielenkiintoista. Siellä on ensinnäkin Seurasaaren kaltainen ulkoilmamuseo. Alueelle kuljetetuista taloista ja junista kiinnostavin on kenties maanalainen puinen pommisuoja, jonne päästäkseen täytyy kulkea kumarassa pitkin matalia käytäviä. Jos sinne pujahtaa yhdessä oppaan kanssa, pääsee vielä kokeilemaan suuntaa-antavasti millaiselta tuntuu olla pimeässä pommisuojassa, kun ympärillä ammutaan ja pudotellaan pommeja. Tietenkään kokemus ei oikeasti ole lähelläkään aitoa, sillä oikeaa vaaraa ei ole, eikä maa tärähtele. Silti se saa ajattelemaan niitä ihmisiä, jotka ovat olleet aidosti tällaisessa tilanteessa. Kuinka pelottavaa sen on täytynyt olla. 

Szymbarkista löytyy myös Guinessin ennätysten kirjassa mainitut maailman pisin lauta ja suurin flyygeli. Erityisen hauska on väärinpäin oleva talo, joka on sisältä lattioistaan aivan vinksin vonksin, jonka vuoksi heti kun taloon astuu sisälle menee pää ihan sekaisin. Se on kumma tunne. Ylivoimaisesti upein juttu oli kuitenkin seikkailupuisto, jossa turvaköysiin sidottuna taiteiltiin puusta puuhun erilaisten kiipeilytehtävien läpi. Ajattelin kertoa siitä tarkemmin seuraavaan blogi-tekstiin, sillä Suomessakin on sellaisia puistoja, joten joku teistä voisi ehkä innostua menemään sinne. Toivottavasti. Se oli aivan huippu.

Joskus minusta tuntuu, että oma kotinikin on tälläinen.

Szymbarkista jatkoimme syömään Ostrzyckie-järven rantaan ja vuokrasimme polkuveneet. Matkalla pulahdin veneestä järveen uimaan. Vesi oli aivan ihanan lämmintä, sillä Puolassakin on ollut kova helleaalto viime aikoina. 

Vedestä virkistyneenä jatkoimme  Łapaliceen. 80-luvulla kuvanveistäjä Piotr Kazimierczak halusi rakentaa sinne linnan ja ehtikin rakentaa sitä melkoisesti. Pian alkoi kuitenkin ilmaantua ongelmia. Ensinnäkin hän oli saanut rakennusluvan vain 170 neliömetrin koti- ja ateljeeprojektille, ei 5000 neliömetrin linnalle muureineen ja tekojärvineen. Lisäksi hänellä oli vaikeuksia saada sähköä linnaansa, pankki veti lainansa takaisin ja useamman kerran hänen bisneksensä menivät konkurssiin. Joka tapauksessa linna jäi niille sijoilleen keskeneräisenä. Siellä se on tänäkin päivänä, mahtipontisen upeana. Aivan kuin entisaikojen satulinnan, paitsi että kaikki on tehty betonista ja sisätilat ovat paljolti grafittien peitossa. Toivoisi, että joku pelastaisi sen ja rakentaisi loppuun. Siihen kukoistukseen, johon se oli tarkoitettu.

 Łapalicen linna

Buka tarkoittaa muumien mörköä. Tässä kerrotaan, että mörkö on narttu. Okei.

Seuraavana päivänä menimme sinne, mistä yleensä aloitetaan Gdanskiin tutustuminen eli vanhaankaupunkiin. Gdansk on entinen hansakaupunki, joten arkkitehtuuri on sen mukainen. Rakennukset eivät ole kuitenkaan pääasiassa oikeasti vanhoja. Tämä sen vuoksi, että toisen maailmansodan jälkeen saksalaisten vetäydyttyä pois kaupungista, neuvostojoukot pistivät käytännössä koko kaupungin matalaksi. Siviiliväestöä terrorisoitiin armottomasti ja riehunnan lopuksi vanhakaupunki sytytettiin tuleen. Myöhemmin lähes kaikki on rakennettu takaisin. Koko vanhakaupunki onkin vaeltelun arvoinen, mutta erityisen näyttäviä ovat pääkatu Długa, jokikatu, Ulica Mariacka eli Marian katu ja Marian kirkko. Marian kirkko on hyvin suuri kirkko. Joillakin nettisivuilla luki, että maailman suurin, joillakin että Euroopan suurin tiilikirkko. Koska lähteet eivät ole kovin luotettavia niin sanotaan nyt vain, että se on tosi iso. Kiipesimme sen katolle, mikä on muuten yli neljänsadan porrasaskelman reissu.

Marian kirkon huipulla

Nosturi. Toimi hamsterin pyörä periaatteella. Tosin ihmisillä.
Montakohan hamsteria tarvittaisiin pyörittämään tätä?

Neptunuksen suihkulähde on yksi Gdanskin symboleista

Raatihuone. Sinnekin voi kiivetä.

Marian kadun lohikäärme

Satuimme oikeaan aikaan Gdanskiin, sillä vanhassakaupungissa oli jarmark eli markkinat. Pienenä aina haaveilin siitä, että pääsisi Puolaan juuri jarmarkin aikoihin (tai nimipäivänä. Kukaan ei Suomessa ikinä edes tiennyt saati muistanut, että minulla on nimpparit. Puolassa sai sen sijaan paljon lahjoja, sillä siellä nimipäivä on tärkeä juhla). Markkinat levittäytyvät pitkin vanhaakaupunkia. Siellä on uusien tavaroiden alue, jolta löytää nykyään pääasiassa erilaisten käsityöläisten ja taiteilijoiden luomuksia, vanhojen tavaroiden alue, jossa on kaikkea käytettyä astioista natsikypäriin sekä tietenkin ruoka-alue. Viimeinen on paras. Vedin sellaiset ähkyt ihralla, makkaralla, paistetulla sipulilla ja suolakurkuilla täytetystä leivästä, että meni muutama tunti toipumiseen. Nam nam.

Pallot olivat päässeet jolta kulta karkuun. Ei auta itku markkinoilla.

Gdanskista otimme laivan Sopotiin. Sopot on rennon letkeä rantakaupunki Gdanskin naapurissa ja ehdottomasti vierailun arvoinen. Sinne pääsee myös junalla tai ratikalla, mutta laivalla meno on ehkä hauskinta. Laivamatka vie läpi Gdanskin kuuluisan telakka-alueen, jossa Solidaarisuus-liike Lech Wałęsan johdolla syntyi ja levisi ja lopulta käytännössä kaatoi kommunistisen hallinnon Puolassa. Myös minun isäni oli mukana mielenosoituksissa ja esimerkiksi joutui tämän vuoksi kerran poliisilaitokselle seisomaan useiksi tunneiksi kasvot seinää vasten.

Gdanskin tornit

Star Wars

Sopot on siinä mielessä hassu kaupunki, että siellä on käytännössä vain yksi katu, jolla on elämää, mutta sillä on sitä sitten paljon. Se on täynnä kauppoja, ravintoloita, kahviloita, baareja, katusoittajia ja kauniita rakennuksia. Katu päättyy laiturille (siis jos tulit maitse. Meritse se alkaa sieltä.) jonne täytyy maksaa, että pääsee sisään. Minusta siitä ei ehkä kannata maksaa, vaikka se ihan hauska ja pitkä laituri onkin. Kuulemma jopa maailman pisin. Jos tulet laivalla, niin pääset suoraan ilmaiseksi laiturillekin. Jihuu! Ranta sen sijaan on aivan vertaansa vailla. Voin aivan rehellisesti sanoa, että tuo ranta, joka on monta kilometriä pitkä ja ulottuu siis niin Sopotin kuin Gdanskin puolelle, on hienoin ranta koko Euroopassa. Ainakin, mitä minä olen rantoja nähnyt. Tietenkin Itämeri on maailman saasteisin meri, mutta ranta on upea ja hiekka hienoa ja valkoista.

Viimeisenä täytenä päivänä kävimme uudestaan metsässä, mutta tällä kertaa vältimme villisikakohtaamisilta. Tämä oli ihan ok, koska minulle riittää yksi kerta, että villisikakarju tuijottaa minua poikaset takanaan. Uutena kohteena oli Oliwan puisto. Puisto on itse asiassa eräälle apotille kuuluneen kartanon suuri ja kaunis piha. Oliwan puisto on lapsesta asti ollut minun lempipaikkojani lampineen, sorsineen ja romanttisine puiden ympäröimine teineen. Parasta pienenä oli pikkuinen keinotekoinen vesiputous, jonka alisessa lammessa oli paljon kiviä, joilta hyppiä yhdeltä toiselle. 

Lehväkatto

Apotin kartano

Puiston vieressä on kirkko, jossa järjestetään kauempanakin tunnettuja urkukonsertteja. Oliwan kirkon urut ovat mahtipontisen suuret ja lisäksi ne osaavat kaikenlaisia temppuja. Esimerkiksi urkujen enkelit soittavat kelloja, liikuttavat päätään ja soittavat torvea, mikä on jokseenkin aavemaisen näköistä. Minulla tuli hyvällä tavalla kylmät väreet, kun urkuri pisti Bachin Fuugan menemään niin että bassoäänet tuntuivat sydänalassa asti.

Liikkuva urkuenkeli

Viimeinen ilta meni taas rannalla sekä rantabaarissa herkutellen. Otin aurinkoa, uin ja rakensin hiekkalinnan. Mieheni kaivoi ison kuopan, joka ei ihan yltänyt Kiinaan asti, mutta melkein. Sinnekin olisi kyllä hauska joskus matkustaa.

Trogirin linna

Kiinaan matkalla