lauantai 23. toukokuuta 2015

Extreme run

Mitali kaulassa on helppo hymyillä
Ensimmäinen juoksutapahtuma, jonne olen ikinä halunnut osallistua, oli Extreme run. Tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran kuusi vuotta sitten eli aikana, jolloin en vielä ollut kovin kiinnostunut urheilusta enkä varsinkaan lenkkeilystä, mutta tämä konsepti innosti jo silloin. No aika monta vuotta siinä meni, mutta nyt se on juostu, ja itse asiassa Extreme run oli vielä parempi kuin olin ajatellut. Siis aivan huippu. Kivoin juoksutapahtuma, jossa olen ollut.

Hassua sinänsä, sillä olen ollut muissakin juoksutapahtumissa, joissa on täsmälleen sama konsepti eli juostaan lenkki, jonka varrella on erilaisia esteitä, naamiaispuvut ovat sallittuja ja suorastaan toivottuja ja kaiken kaikkiaan tarkoitus on pitää hauskaa. Osa esteistä oli jopa samoja tai samankaltaisia kuin muissa juoksuissa. Kuten nyt vaikka vaahtokone ja mudassa rämpiminen. Mutta silti. Tämä oli vaan ihan paras tapahtuma. Tunnelma oli aivan katossa koko ajan. Ihmiset olivat niin hyvällä tuulella, että se suorastaan imeytyi ilmasta omiin sisuksiin aiheuttaen iloisen olon kierteen.

Eikä edes haitannut vaikka alku oli kovin hidas monituhatpäisen porukan lähtiessä liikkeelle samaan aikaan ja muutamilla esteillä joutui odottelemaan kohtuuttoman kauan. En oikeastaan tiedä silti, miten tätä voisi parantaa, sillä yhtäaikaa lähteminenkin kohotti tunnelmaa, joten siitä luopuminen lähtöihin siirtymällä olisi vähän tylsää.

Ehkä ainoa juttu olisi ollut, että Pekkaniskan suunnittelema piste olisi ollut sellainen, että siihen olisi mahtunut enemmän porukkaa kerralla. Tehtävä oli sinänsä hauska, sillä siinä oli nostureiden ilmassa pitämä puomi, jonka yli oli heitetty verkko ja se piti sitten ylittää. Se oli kiva, mutta siihen mahtui vain muutama tyyppi kerrallaan, joten jonottaa joutui aivan olan takaa. Iso osa porukkaa skippasi kyseisen pisteen, mutta itse olin vähän sillä mentaliteetilla, että esteiden vuoksi tänne on tultu, lenkillä voi käydä kotimaastossakin, joten jonotin, vaikka se kesti aika kauan.

Pekkaniskan piste. Kuva: Extremerunin Facebook-sivut


Voisin itse asiassa kertoa vähän tarkemmin muistakin esteistä, ovathan ne juoksujen suola. Ensinnäkin Extreme run oli paljon mutaisempi kuin Mutajuoksu. Ylitimme uiden Vantaanjoen kaksi kertaa, mikä oli kerrassaan herättävän virkistävä kokemus (joskin myös haiseva). Ryömimme mudassa verkon alla. Muitakin hyvin mutaisia kohtia oli. Pääasiassa esteet olivat ylitettäviä, kuten heinäpaaluja, puomeja, renkaita, autoja (oli jotenkin erityisen siistiä juosta autojen päältä) ja korkeat, metallista valmistetut Goljatin portaat. Näiden lisäksi löytyi esimerkiksi ryömintää putken sisällä ja monkey barsit, jotka pystyi kylläkin kulkemaan muullakin tavoin ja aluksi näyttikin siltä, että se oli ainoa tapa, jolla ne pystyi kulkea, kun tangot olivat niin märkiä joessa uineiden käsistä. Löysin kuitenkin kuivan väylän ja apinoin eteenpäin. Maasto oli monipuolinen ja haastava, sillä ylämäkiä oli paljon. Pelkäsin ainoastaan sähköestettä, mutta se antoi säkäreitä vain joillekin, enkä minä kuulunut näihin onnekkaisiin.

Goljatin portaat. Kuva: Extremerunin Facebook-sivut

Reitin sai juosta joko kerran hupiversiona, jolloin matkaa tuli 8 kilometriä tai kaksi kertaa kilpaversiona, jolloin matkaksi tuli tietenkin 16 kilometriä. Me olimme virallisesti kilpasarjassa, vaikka olimme alusta lähtien aikoneet juosta 8 kilometriä. Meille kävi nimittäin niin, että kun ostimme liput tapahtumaan GoExpo-messuilla, niin myyjä muisti hassusti väärin, että hupijuoksu olisi 4 kilometriä, johon me olimme, että kuka nyt vaan neljä kilsaa juoksee. Mutta eipä tuo nyt mitään haitannut, sillä huomasin erehdyksen aika pian kotona, joten ei tullut mitään mitä ihmettä -hetkeä tapahtumassa. Ei silti huvittanut lähteä juoksemaan reittiä kahdesti. 8 kilometriä oli ihan riittävästi. Varsinkin juuri viikkonsa leirikoulussa viettäneelle univelkaiselle juoksijalle.

Olemme toimintasankareita kaikki. Kuva: Extremerunin Facebook-sivut

Sain aika paljon turpiini reissulla. Minua potkaistiin, käteni päälle astuttiin ja myöhemmin vielä pikkurillini. Yhdessä mäessä meinasin juosta ihan täysiä jonkun päältä, kun hän yhtäkkiä hyppäsi eteeni. Se oli kuitenkin onneksi vain läheltä piti -tilanne. Mutta mikäs extreme se olisi ilman taisteluvammoja?

Ostin muuten hitsin hienot Extreme run -juoksupöksyt. Huomenna ulkoilutan niitä Naisten kympillä.

Joen ylitys. Kuva: Extremerunin Facebook-sivut



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti