lauantai 16. elokuuta 2014

Me, Tarzan! Seikkailupuistossa

Monkey girl
Harmittelen noin kerran tai kaksi vuodessa, etten omista autoa. Muut hetket olen hyvin onnellinen autottomana, Helsingissä kun tuo julkinen liikenne on ihan mukavasti hoidettu. Viimeksi harmittelin sitä noin kaksi viikkoa sitten, kun luin Flow mode -blogista Flow Parkista, joka on Suomen ensimmäinen seikkailuhuvipuisto. Niitä on kuulemma Suomessa tätä nykyä neljä: Vierumäellä, Ähtärissä, Lappeenrannassa ja Turussa. Ihan hirveä innostuskärpänen iski, että minä TAHDON päästä tuonne, mutta kamala, kun sinne on hankala mennä. Sitten lähdin matkalle Puolaan ja eikös vain sattumalta Kasubiasta löytynyt samanlainen puisto. Jee!

Sopivasti Tarzan parkiksi nimetty puisto on jokaisen apinaihmisen unelma. Eri tasoisilla radoilla on tarkoitus edetä erilaisten haasteiden läpi puulta puulle melkoisessa korkeudessa. Turvallisuus on taattu, sillä jokaisella kohdalla rataa ollaan yhdellä viiva kolmella hakasella kiinni turvavaijerissa. Lisäksi aluksi käytiin yhdessä läpi superhelppo rata, jossa työntekijä varmisti, että seikkailija osaa käyttää turvavälineitä oikein. Silti jännitti aivan hurjasti, kun vielä pelkään jonkin verran korkeita paikkoja. Ensimmäisen vaativamman haasteen jälkeen keskityinkin jonkin aikaa vain puun halaamiseen, mikä on itsessään jo ihan hyvä harrastus. Olen muuten todennut ihan itse, että sanonta "kohtaa pelkosi" pitää täydellisesti paikkansa. Pelkäsin ennen paljon enemmän korkeita paikkoja, mutta olen pakottanut itseni kiipeämään vaikka minne ja vaikkei minusta tule koskaan uskottavaa laskuvarjohyppääjää, niin minua ei myöskään enää pelota puoliksikaan niin paljon kuin ennen. Kun vie itseään edes vähän mukavuusrajojensa ulkopuolelle, niin myös elää enemmän.

Koska puisto tuli vastaan yllättäen suunnittelematta, oli minulla päällä valkoinen kesämekko ja jalassa löysät ballerinat. Onneksi miehelläni sattui olemaan mukana myös uimashortsit, joita lainasin, joten sain edes jotenkin rajoitettua luontaista siveettömyyttäni. Yläilmoihin oli pakko päästä. Mukaan lähtivät mieheni ja äitini, joka on muuten maailman siistein mimmi.

Turvallisuus ennen kaikkea
Reitti vei läpi erilaisten verkkojen ja köysien, joiden avulla keinoteltiin tie seuraavalle puulle. Yhdessä kohtaa oli jopa tynnyri, jonka päällä piti tasapainotella ja vierittää se seuraavaan pisteeseen. Toisessa noustiin ikään kuin ilmaskeittilaudalle. Välillä sai vähän huilia ja antaa painovoiman ja vaijerin tehdä hommat, kun itse vain laski vaijerin varassa ilmassa istuen puulta toiselle. Ensimmäisellä tällaisella tulin tosin sen verran vauhdikkaasti alas, että kenkä lähti jalasta. Niitä piti muutenkin koko ajan nipistää varpailla, että pysyivät jalassa senkään verran. Puiston työntekijä heitti kengän minulle ja kolmannella kerralla saikin sen tarvittavan korkealle, joten matka jatkui.

Molemmat kengät vielä jalassa

Puisto oli aivan mahtava kokemus. Suosittelen sitä lämpimästi ja toivoisin itsekin pääseväni uudestaan vaikkapa noihin Suomen puistoihin. Sisäistä apinaa on hyvä toisinaan helliä.

Kun olin hilannut itseni puoleenväliin tätä tehtävää (kauhusta kankeana), niin paikan työntekijä huusi minulle, että olen laittanut turvaköyden väärään paikkaan ja että hän arvostaisi kovasti jos palaisin takaisin ja alottaisin alusta. Jalat tutisten noudatin hänen toivettaan ansiokkaasti.
Selvisimme! Äitille tämä ei tosin ollut juttu eikä mikään, sillä hän ei ole
samanlainen arkajalka kuin tyttärensä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti